En ole koskaan irrottanut lapsuudestani ja lapsen uskostani. Tuijotan yhä usvaa veden pinnalla ja odotan näkeväni ne keijut jotka sen pienillä jaloillaan nostavat.
Toinen "leikki" josta en ole luopunut, on pimeys. Rakastan pimeää ja aina kulkiessani yksin pimeydessä, kuvittelen sulautuvani siihen; olevani jotain aineetonta ja koskematonta. Melkein kaikille on tuttuja lapsuuden leikit, joissa pukeuduttiin prinsessaksi tai ketuksi. Se vahvisti entisestään vahvaa illuusiota leikin todellisuudesta. Itse jatkan tätäkin edelleen, pukeudun leikkini hahmoksi.
Kun päälläni on mustaa ja silmäni ovat mustan värin ympäröimät, olen aina vain pimeämpi ja saavuttamattomampi. Kukaan ei näe minua ja saan kulkea... ei, lipua, rauhassa. Olen pahan tavoittamattomissa. Omassa maailmassani. Tätä leikkiä jatkan edelleen enkä näe syytä lopettaa.
Paitsi silloin kun joku toinen lopettaa sen puolestani. On vaikeaa tuntea olevansa mustaa yön pimeyttä kun vastaantulija huomaakin minut. Huomaa ja osoittaa sen mitä väkivaltaisimmalla tavalla, tulemalla minun rajojeni yli.
Ei edes raota sumuista verhoa todellisuuden ja leikkini välillä vaan riuhtaisee sen rikki nostamalla hameeni helmaa. Ohimennen, kuin sillä ei olisi edes väliä, pitää päästä koskettamaan ja sitä myöten satuttamaan, repimään ja raastamaan. Leikkini muuttuu hyvin todelliseksi juoksuksi pakoon tätä kaameaa herätystä keijumaailmasta ja vasta perillä tajuan, miten olisin voinut vaikka kääntyä lyömään. Olisin voinut soittaa apua. Olisin voinut näyttää vihaisuuteni. Olisin voinut tehdä vaikka mitä. Mitä silti tein?
Juoksin pakoon ja kyyristyin nurkkaan häpeämään, kuin olisin itse tehnyt jotain väärin.
Voisinpa oikeasti sulautua pimeyteen ja varjoihin. Kuka opettaisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti