Ennen (vielä puoli vuotta sitten) en itkenyt lähes mistään. Lähinnä paniikki- tai ahdistuskohtausten aikana tai jos oli sattunut jotain oikeasti musertavaa. Minua ei saanut itkemään kirjat tai elokuvat, vaikka ne liikuttivatkin valtavasti. Suuria tunteita siis syntyi mutta ilman kyyneleitä... ja myönnän olleeni jollakin omituisella tasolla jopa ylpeä tästä itsessäni. Mä en oo itkupilli.
Nykyään asia on aivan päälaellaan. Itken jokaisesta asiasta ja tunteesta. Oli kyseessä sitten ilo, suru, liikutus, pelko, ahdistus, samaistuminen... mikä vain syy käy ja parun jo kuin pikkulapsi. En edes tiedä syytä tähän muutokseen.
Itken jokaisen leffan aikana, jokaisen kirjan ääressä, jokaisen laulun mukana.
En edes ole hyvä itkemään. Tai... miten määritellä hyvä itkijä? Mutta minä ihan oikeasti parun ja niiskutan, naamaa turvottaa ja punoittaa, silmät sumenevat ja ovat verenpunaiset. Ei kaunista eikä miellyttävää. Eli en ole kuin leffojen sankarittaret, joilla valuu yksi kyynel, eikä meikki edes leviä.
Pahinta ovat illat, joina itken yksin. Samalla toivon jonkun kuulevan ja kysyvän vointia, ja samalla ettei kukaan missään nimessä edes muistaisi minua sillä hetkellä.
Miksi siis itken? En tiedä.
Mä veikkaisin, että kauan vatvonut paha olo alkaa purkautua sisältäpäin, näin ainakin omasta kokemuksesta voisin sanoa. Eikä siinä ole mitään vikaan, annat vaan kyynelten ja pahan olon tulla ulos, niin huomaat myöhemmin vapautunut olet siitä kaikesta. Voimia!
VastaaPoistaSe on yksi selitys... mutta kai tämäkin on näitä asioita, jotka minun pitää itse vain selvittää kattavalla itsetutkiskelulla. :)
PoistaJa kiitos!
Yleisen herkkyyden parantuessa, mitä tapahtuu itseymmärryksen kasvun, oman sisimmän kuuntelemisen vahvistuessa, on tavallista itkeä vähän joka asiasta. Sehän on positiivista kun kuori todellisen itsesi ympäriltä murenee, sillä, Kari Tapiota siteeratakseni, vain se elää todella jolla on "sydänpuoli säätä vasten".
VastaaPoistaNiin kuin kirjoitinkin, olen kyllä ennenkin tuntenut vahvasti, mutta nyt vasta ovat kyyneleet tulleet mukaan. Mutta kai olet oikeassa. Reagoiminen itseensä on varmasti lähinnä sitä kasvua. :)
PoistaMinne sinä olet kadonnut? Oikein huolestuttaa jo kun viimeisin kirjoitus kertoi itkusta ja sitten ei ole pitkään aikaan kuulunut mitään :-(
VastaaPoistaAnteeksi! D: Tarkoitus ei ollut kadota, varsinkaan tällaisen angstipostauksen jälkeen... Mutta nyt olen selkä (=back)!
Poista