Katsoimme mediapsykologian tunnilla dokumentin ranskalaisesta tutkimuksesta, jossa toistettiin Milgramin tottelevaisuuskoe, jossa testattiin osanottajien mukautumista auktoriteetin ohjeisiin.
Alkuperäisessä asetelmassa koehenkilöille sanottiin että testattiin oppimista rangaistusten avulla ja auktoriteettinä toimi tiedemies valkoisessa takissa ja tutkittavien tehtävä oli antaa oppijan roolissa olevalle (oikeasti näyttelijä) sähköisku jokaisesta väärästä vastauksesta. Oikeasti sähköiskuja ei siis tullut, mutta koehenkilöt luulivat niin ja joka kerta volttimäärä nousi. Lopulta 61% koehenkilöistä oli valmis antamaan tappavan sähköiskun ja jatkoi, vaikka koehenkilöstä ei enää kuulunut mitään.
Tässä nykypäivän muunnelmassa tilanne oli muutettu tietovisaksi ja koehenkilöt toimivat kysymysten esittäjinä sekä auktoriteettinä toimi "visailujuontaja". Lisäksi oli mistään tietämätön yleisö, joita ohjasi "ohjaaja". Voisi luulla että sivistys olisi kasvanut ja ihmiset tänä päivänä ymmärtäisivät paremmin väkivallan päälle... mutta prosentti loppuun asti jatkaneista oli yli 80%. Onko televisiolla oikeasti tällainen valta? Voisimmeko katsoa sinisilmäisinä kun televisiossa joku tapetaan viihteen nimissä? Pystyisikö oikealle, lavastamattomalle kuolemalle, nauramaan jos se tulisi ruudusta taustanaurujen kera?
On helppo sanoa että "En minä ainakaan olisi jatkanut. En kestä satuttaa ketään, edes vähää. Jos olisin ollut yleisössä, olisin oksentanut ja lähtenyt". Mutta onko todellisuus se? En edes yritä vakuutella, että olisin toiminut toisin... kun en tiedä. Jällen kerran on helppo lukea itsensä sankarin rooliin, samaistua kirjojen päähenkilöihin. "Jos minut olisi lähetetty Nälkäpeliin, en olisi suostunut tappamaan ketään", "Lajitteluhattu pistäisi varmasti minut rohkelikkoon koska olen rohkea ja uhmaan kaikkea epäreiluutta", "Totta kai olisin lähtenyt hakkaamaan Sauronin enkä sekoaisi pahaisesta sormuksesta".
Onko tämä itsensä puolustusta? Varmastikin, ei kukaan tahdo pistää itseään pahikseksi. Nälkäpelissä olisin juossut ympäriinsä ja heitellyt puukkoja sinne tänne, toivoen että ne osuisivat johonkuhun. Lajitteluhatun kanssa olisi tullut kinaa kun en ole erityisen rohkea, viisas taikka ahkera. Myönnän itsestäni löytyvän rasistiakin piirteitä... ehkä sitten olisin luihuinen. Sormuksen kanssa... en tiedä. Olisin seonnut.
On pakko samaistua koehenkilöihin. Vaikka saatu tieto on arvokasta, itse olisin kaivannut loppuikäistä terapiaa jos minulle oltaisiin ilmoitettu että "Joo, tässä tutkittiin että pystyisitkö tappamaan. Ja sähän pystyit". Olisi itsetuho aika lähellä. Sääliksi käy.
En minä ainakaan olisi jatkanut loppuun asti. Vai...? Olen aina ollut auktoriteettien uhri. Pelkään nousta vastaan ja jos luokassa opettaja huomauttaa minulle huonosta käytöksestä (vaikka vain puhelin unohtunut pöydälle), punastun, tottelen heti ja vietän lopputunnin nolona. Poliiseja ja lakeja kunnioitan ja arvostan.
Olisinko totellut siis visailujuontajaakin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti