On silti joitakin kohtauksia, jotka murtavat minunkin panssarini.
Olen pari viikkoa lukenut uudestaan (varmaan jo miljoonatta kertaa) Harry Pottereita. Olen viimeisessä kirjassa jo loppusuoralla ja olen itkeä vollottanut monesti. Olen kasvanut näiden kirjojen kanssa, jo toisluokkalaisesta asti, en ole nähnyt leffoja.
[spoilerivaroitus]
Neljännessä kirjassa Harry käy palattuaan Hagridin kanssa keskustelun:"Ei se mitää auta, et istuu vaan ja murehtii", hän sanoi. "Mikä on tullakseen, se tulee, ja me katotaan sitä päin pärstää sitten kun se tulee." -Hagrid
Viidennessä kirjassa Dobbyn kuoltua:
Hän muisti Dumbledoren hautajaiset ja pakottautui pysymään koossa; lukemattomat rivit kultaisia tuoleja ja -- valkean marmorihaudan arvokkuus. Dobby olisi hänen mielestään ansainnut yhtä komeat hautajaiset, mutta siinä kotitonttu makasi pensaiden väliin karkeasti kaivetussa kuopassa.
--
Kun hän nousi taas ylös, kilvessä luki: "Tässä lepää Dobby, vapaa kotitonttu.".
Ja voi! Loppupuolella Harry teeskentelee kuollutta ja Hagrid joutuu kantamaan tämän. Tiesin jo kirjaa aloittaessani että tuo kohta koskettaa mutta itkukohtausta ei voinut estää. Kun kirjassa kuvataan:
Joku tuuppasi Harrylle lasit päähän tarkoituksellisen kovakouraisesti, mutta jättikokoiset kädet, jotka nostivat hänet ylös, olivat tavattoman hellät. Harry tunsi Hagridin käsivarsien tärisevän itkun voimasta , -- kun Hagrid heijasi häntä sylissään".
[spoilerien loppu]
Kaikissa näissä kohtauksissa on jokin, joka sai minut murtumaan. Jokin syvä ajatus tai täydellinen samaistuminen. Huomaan Hagridin herättävän minussa vahvoja tunteita, enkä tiedä miksi. Samaistun hahmoon täydellisesti ja kaikki tämän tunteet ovat kosketeltavissa.
En tiedä. Minua ei saa itkemään romantiikalla. Mutta J. K. Rowling löysi kanavan. En tiedä miten, mutta löysi kuitenkin. Ja kiitän häntä siitä, on ihanan puhdistavaa nostaa tunteita pintaan turvallisessa ympäristössä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti