En saa unta...

...ja siksi istun yhä koneella. Voi johtua uudestakuusta, olen todella herkkä kuun vaiheille. Ilman kalenteria ja ulos katsomista osaan kohtuullisella varmuudella sanoa, mikä kuunvaihe on. Sen vain... aistii. Nyt teillä on uusi kiva nippelitieto minusta. :)

Mutta. Pyydän jo etukäteen anteeksi tuhannetta postausta aiheena koira, mutta jos ei tee mieli lukea, ei kai se pakkokaan ole? Tulin itse siihen tulokseen että jos kerran aihe pyrkii väkipakolla minusta ulos, en sitä pidättele. Se vain tarkoittaa sitä että aihe on vielä käsittelemättä.

Olen jo nyt saanut ne pahimmat (ja väärimmät) kommentit aiheesta. Vähättelyn ("Nii, mut nyt voidaan olla ilosia että kyseessä oli vaan lemmikki!"), omiin kokemuksiin vaihtamisen ("Mä tiiän miltä susta tuntuu, todella tiiän. Siis sillonki ku mä...") ja ratkaisun tarjoamisen ("No nythän sä voit harkita sitä omaa koiraa! Varmasti sen avulla mieliki nousee.").

No kiva. Enpä tiedä, mitä noihin pitäisi vastata. Jotkut eivät vaan tunnu tajuavan, että en ole päässyt asiasta yli! Surettaa ja itkettää yhä, stressi painaa! Ja ihan kuin koiran voisi korvata toisella? Ei se ole mikään rikki mennyt kahvikuppi, joka vain sattui olemaan kivan värinen... jos kerron olostani, riittää että kuuntelee sen pienen hetken (harvemmin jään asiasta jauhamaan) kun kerron asian ja lyhyt kommentti tasoa "Otan osaa" tai "Voi voi". En enempää pyydä.

Pitäisiköhän vain hyväksyä että joillakin vain on vajaammat sosiaaliset taidot? En tiedä. Enkä edes oleta että kaikki ymmärtäisivät (eihän kukaan voi todellisuudessa ymmärtää mitään toisten tunteita) mutta... antaisitteko surulle tilaa? Menetin juuri pikkusiskoni? Kiitos?

Onneksi sain viettää viikonloppuani Joutsenprinsessan kanssa... eläinrakkaat ihmiset onneksi osaavat hyväksyä toisten kiintymisen eläimiin. Antavat tilaa, oli sitten kyseessä koira, kissa, kala tai fretti.

Tai vaikka vanhan miehen vuohi.