Joulukalenterin luukku 1: Tarina

Päätinpä avata joulukalenterin! Laitan kaikkea randomia, mikä saattaa olla kuvia, linkkejä, vitsejä, arvoituksia... mitä vain keksinkään!

Tässä ensimmäinen luukku. Minua aina harmittaa kun lähes kukaan ei tunne Grimmin satua Kädetön neito. Joten päätinpä laittaa tähän sen että edes vähän enempi olisi lukenut yhden lempparisaduistani.


Kädetön neito

Elipä olipa kerran mylläri, jonka myllyssä kylän väki aikoinaan jauhoi
viljansa. Mylläri oli kuitenkin epäonninen, ja ajan saatossa menetti liki koko omaisuutensa. Jäljelle jäi vain vanha vaja, myllynkivet vajassa ja vajan takana kukkiva omenapuu. Mylläri eleli vaimonsa ja tyttärensä kanssa vaatimattomasti, etsi metsästä polttopuita ja elätti perheensä halonhakkuulla.

Eräänä päivänä polttopuita etsiessään mylläri törmäsi metsässä outoon,
vanhaan mieheen, joka piileskeli suuren puun takana. "Ei sinun tarvitse
rasittaa itseäsi halonhakkuulla, miesparka", muukalainen sanoi
myötätuntoisesti.

 "Minä teen sinusta rikkaan miehen, kun vain annat minulle sen, mikä sinulla on vajan takana." "Eihän minulla muuta ole vajan takana,
kuin kukkiva omenapuuni, kyllä kai se joutaa", mylläri ajatteli ja teki kaupat vanhan miehen kanssa. "Kolmen vuoden kuluttua palaan noutamaan omani", murahti vanha mies ja ontui metsään.

Mylläri lähti kulkemaan kotia kohti ihmetellen vanhan miehen puheita. Pihaportilla
vaimo jo juoksi vastaan esiliinan helmat liehuen ja huusi:
"Puolisoni, mieheni, juuri kun seinäkello löi, se muuttui vanhasta uudeksi ja
kiiltäväksi! Tuoleihin ilmestyi samettityynyt ja ruokakomero täyttyi lihasta ja
 kaikki laatikot ja kirstut ovat täysiä! Mitä täällä tapahtuu, miten tämä on mahdollista?"
 Ja siinä samassa ilmestyi vaimon sormiin hienoja
kultasormuksia, hiukset aukesivat nutturalta ja kutreille ilmestyi kultainen,
timantein koristeltu diadeemi. "Ooh!" mylläri huudahti, ja samassa hänen oma,
 vanha ja nuhruinen takkinsa muuttui hienoimmaksi satiiniksi ja vanhat
puukengät kiiltäviksi nahkakengiksi. "Nämä ovat kulkijalta" , henkäisi mylläri. "
Tapasin metsässä vanhan miehen, joka sanoi tekevänsä minusta rikkaan, kunhan
lupaisin hänelle sen, mitä on vajan takana. Eihän siellä muuta ole kuin omenapuu
ja nyt kun olemme rikkaita, voimme istuttaa uusia miten paljon vain haluat,
vaimokulta!" "Aijai, hyvä mies!" vaimo parahti ja näytti siltä, kuin voisi kuolla
siihen paikkaan. "Tyttäremme on ollut koko aamun vajan takana pihaa
lakaisemassa! Se kenet metsässä tapasit, se oli tietenkin paholainen."
Mylläri ja vaimonsa hoippuivat kotiinpäin itkien niin että uudet, hienot
vaatteet tahriintuivat kyynelistä.

Heidän tyttärensä kulki naimattomana kolme vuotta, ja oli yhtä hyvä ja
suloinen kuin kevään ensimmäiset omenankukat. Kun kolme vuotta oli kulunut,
koitti päivä, jolloin paholainen hakisi omaansa. Tytär peseytyi aamulla ja
pukeutui valkoiseen mekkoon. Sitten hän piirsi liidulla maahan ympyrän ja
asettui itse ympyrän sisälle odottamaan. Kun paholainen tuli ja ojensi kätensä
tarttuakseen tyttöön, heitti jokin näkymätön voima tämän pihan poikki. "Hän ei
saa peseytyä enää," paholainen huusi, "koska silloin en pääse hänen
lähelleen!" Peloissaan vanhemmat tottelivat paholaista, eikä tytön annettu
enää peseytyä. Muutamassa viikossa tytön kauniit hiukset takkuuntuivat,
kynsien alle ilmestyivät mustat raidat ja iho muuttui harmaaksi. Vaatteet
tummuivat ja jäykistyivät liasta. Päivä päivältä tyttö alkoi muistuttaa yhä
enemmän villieläintä, ja niin tuli paholainen omaansa hakemaan. Tytär alkoi
itkeä ja suuret kyyneleet vierivät sormien lomista pitkin käsivarsia puhdistaen
kädet vitivalkeiksi. Paholainen raivostui: "Leikkaa tytön kädet pois, muuten en
pääse hänen lähelleen!" Isä kauhistui: "Käsketkö sinä minun leikata oman
tyttäreni kädet irti?" "Jos et sitä tee, tulee kaikki täällä kuolemaan niin pitkälle
kuin silmä kantaa. Sinä ja vaimosi myös." Isä ei uskaltanut muuta kuin totella,
ja alkoi teroittaa kirvestään anellen tytärtään antamaan anteeksi. "Olen
tyttäresi, tee mitä sinun täytyy." Tyttö vastasi. Jälkeenpäin kukaan ei osannut
sanoa, kumpi huusi kovemmin, tytär vai isä. Tähän päättyi tytön vanha elämä.

- - - - - -

Kun paholainen saapui hakemaan tyttöä, tämä oli taas itkenyt niin, että
kädenpätkät olivat puhtaat ja valkeat, ja jälleen paholainen sinkoutui pihan
toiselle puolelle yrittäessään tarttua tyttöön. Paholainen katosi metsään
huudellen kirouksia, jotka sytyttivät pieniä tulipaloja, ja tällä kertaa lopullisesti,
sillä tällä kolmannella kerralla hän oli menettänyt valtansa tyttöön. Isä oli
vanhentunut sata vuotta, äiti samoin, mutta metsän asukkaina he jatkoivat
sitkeästi elämäänsä niinkuin taisivat. Mylläri tarjosi tyttärelleen linnaa ja
ylellistä elämää, mutta tyttö sanoi mieluummin elävänsä kerjäläisenä luottaen
muiden armeliaisuuteen. Äiti sitoi käsiin puhtaat siteet ja aamunkoitteessa
tytär lähti vanhasta kodistaan.

Neito kulki ja kulki. Aurinko paistoi niin, että hiki raidoitti kasvot. Tuuli
tuiversi tukan, niin että se alkoi muistuttaa haikaranpesää. Keskellä yötä hän
saapui kuninkaan hedelmätarhaan, jossa heldelmät loistivat kypsinä kuun
valossa. Neito ei päässyt sisälle, koska puutarhaa ympäröi vallihauta, ja
nälissään hän vaipui polvilleen vallihaudan reunalle. Silloin neidon luo saapui
valkeapukuinen olento, joka avasi padon luukun, niin että vallihauta tyhjeni
vedestä. Neito vaelsi puutarhaan ja kulki päärynäpuiden alta. Sisällään hän
tiesi, että jokainen hedelmä oli numeroitu, laskettu ja suojeltu, mutta yksi oksa
laskeutui alas niin että neito saattoi yltää hedelmään. Hän laittoi suunsa
kullanväristä päärynää vasten ja söi sen kuun valossa seisten, hiukset
haikaranpesänä sojottaen, käsivarret siteissä ja näytti maaolennolta, kädetön
neito. Puutarhuri näki neidon, mutta tunsi myös tämän suojelushengen
läsnäolon, ja antoi neidon olla. Syötyään yhden päärynän neito kulki
vallihaudan kautta takaisin metsään ja asettui nukkumaan.
Seuraavana aamuna saapui kuningas laskemaan hedelmiään.

Hän huomasi yhden päärynän puuttuvan ja etsi sitä joka puolelta, muttei löytänyt.
Kuningas haki puutarhurin paikalle, joka kertoi: " Kaksi henkeä tuli tänne
puutarhaan viime yönä, kun täysikuu oli korkeimmillaan. He tyhjensivät
vallihaudan, ja toinen, jolla ei ollut ollenkaan käsiä, söi yhden päärynän, joka
laskeutui hänen ylleen." Kuningas päätti itse jäädä vartioon seuraavaksi yöksi.
Hän haki mukaansa taikurin, joka osasi puhua henkien kanssa. Pimeyden
laskeutuessa he asettuivat vahtiin, kuningas, puutarhuri ja taikuri. Keskiyöllä
ilmestyi metsästä neito, joka oli puettu rääsyihin, olkavarsissa käsien tilalla
likaiset siteet, hiukset takussa, kasvot likaraidoilla ja rinnallaan valkea
henkiolento. He tulivat puutarhaan samalla tavoin, kuin edellisenä yönä.
Jälleen laskeutui yksi päärynäpuun oksa ja tarjosi hedelmän neidon syötäväksi.
Taikuri lähestyi neitoa ja henkeä ja kysyi: "Kuulutko tähän maailmaan, vai et?"
"Kerran kuuluin maailmaan, mutta nyt en kuulu tähän maailmaan," vastasi
kädetön. "Onko hän ihminen vai henki?" kuningas kysyi. "Molempia," taikuri
vastasi. Kuninkaan sydän sykähti ilosta ja hän riensi neidon luo sanoen: "Tästä
lähtien minä pidän sinusta huolta, enkä koskaan hylkää!" Kuningas antoi
valmistaa parin hopeisia käsiä, jotka kiinnitettiin neidon käsivarsiin. Ja niin
kuningas meni naimisiin kädettömän neidon kanssa.
- - - -
Kuningas oli lähdössä sotaan kaukaisiin maihin, ja pyysi äitiään
huolehtimaan nuoresta vaimostaan, jota hän koko sydämestään rakasti. "Jos
kuningatar synnyttää poissaollessani lapsen, lähetä siitä heti tieto minulle."
Jonkin ajan kuluttua kuningatar synnytti kauniin, ja terveen lapsen, ja
kuninkaan äiti lähetti viestinviejän hyvien uutisten kanssa matkaan. Mutta
viestinviejä väsyi matkalla ja virran luona muuttui unisemmaksi ja
unisemmaksi ja lopulta nukahti pehmeälle nurmelle joen penkereelle. Silloin
paholainen hiipi paikalle ja vaihtoi viestin: "Kuningatar synnytti lapsen, joka on
puoliksi koira." Kuningas oli epätoivoinen viestin saatuaan, mutta kirjoitti
vastaviestin, että äitinsä pitäisi hyvää huolta kuningattaresta ja lapsesta näinä
vaikeina aikoina. Kun lähettipoika saapui taas virran rannalle, paholainen
vaivutti hänet uneen ja vaihtoi viestin: "Tapa kuningatar ja sekasikiö." Vanha
äiti kauhistui viestistä, ja lähetti uuden pyytäen vahvistusta edelliseen viestiin.
Ja niin viestipoika juoksi edestakaisin ja paholainen vaihtoi viestin jokaisella
kerralla. Viestien sisällöt muuttuivat aina vain raaemmiksi, ja lopulta viesti
kuului: "Säästä kuningattaren silmät ja kieli todistukseksi!" Vanha
kuninkaanäiti ei saattanut tappaa nuorta kuningatarta, vaan uhrasi tämän
tilalta peuran, otti tältä kielen ja silmät ja laittoi talteen. Sitten hän sitoi lapsen
kuningattaren rinnalle, kääri nämä lämpimään huiviin ja käski paeta henkensä
edestä. Molemmat naiset itkivät hyvästellessään toisiaan.
Nuori kuningartar vaelsi suurimpaan ja villeimpään metsään, mitä hän oli
koskaan nähnyt. Hän etsi ja etsi löytääkseen jonkun polun, joka veisi metsän
läpi. Hämärän laskeutuessa kuningattaren luo saapui sama valkopukuinen
henki, joka oli auttanut hänet puutarhaan. Olento näytti kuningattarelle tien
pieneen majataloon, jota piti ystävällinen pariskunta, metsänväkeä.
Valkopukuinen nainen otti kuningattaren vastaan ja tiesi jo kuka tämä on.
Lapsesta pidettiin huolta. "Kuinka tiedät kuka minä olen?" kuningatar kysyi.

"Me täällä metsässä tiedämme sellaiset asiat, kuningattareni. Levätkää nyt,"
nainen vastasi. Kuningatar viipyi majatalossa seitsemän vuotta, onnellisena ja
tyytyväisenä elämäänsä. Kädet kasvoivat hitaasti takaisin, ensin pikkulapsen
käsiksi, hennoiksi kuin helmiäinen, sitten tytön käsiksi ja lopulta aikuisen
naisen käsiksi.

Tällä aikaa kuningas palasi sodasta. "Miksi pakotit minut tappamaan
kaksi viatonta?" Äiti itki näyttäen kieltä ja silmiä. Kun kuningas sai kuulla koko
kauhean tarinan, hän lyyhistyi kasaan ja itki lohduttomasti. Nähdessään
poikansa surun aidoksi äiti paljasti, että kieli ja silmät kuuluivat peuralle, jonka
hän oli teurastanut kuningattaren sijaan. Kuningas vannoi etsivänsä
kuningattaren ja lapsensa syömättä, juomatta, nukkumatta, vaikka joutuisi
kulkemaan yhtä kauas kuin taivas on sininen. Hän etsi seitsemän vuotta.
Kuninkaan kädet olivat liasta mustat, parta kuin sammalta, silmät
punareunaiset ja kirvelevät. Eikä hän syönyt, juonut, ei nukkunut koko aikana.
Vain mahti, häntä itseään voimakkaampi, piti hänet elossa tuon ajan.
Lopulta hän saapui majataloon metsän keskelle. Valkopukuinen nainen
kutsui hänet sisään ja mies paneutui levolle nukahtaen heti, niin väsynyt hän
oli. Nainen peitti miehen kasvot huivilla ja mies nukahti välittömästi. Kuningas
nukkui syvästi ja hänen syvä hengityksensä heilutteli huivia, joka hitaasti liukui
pois kasvoilta. Herätessään hän näki vieressään kauniin naisen ja suloisen
lapsen, jotka katselivat häntä. "Minä olen vaimosi ja tässä on lapsesi." Nainen
sanoi. Kuningas halusi mielellään uskoa tämän, mutta tällä naisella oli kädet.
"Kaiken kokemani vaikeuden jälkeen ja täällä saamani huolenpidon ansiosta ne
kasvoivat takaisin." Ja valkopukuinen otti arkusta esille parin hopeisia käsiä ja
näytti niitä kuninkaalle. Kuningas nousi vuoteeltaan ja syleili vaimoaan ja
lastaan ja sinä päivänä oli ilo suuri majatalossa. Järjestettiin suuret juhlat,
jonne kokoontui koko metsän väki. Juhla-aterian jälkeen kuningas, kuningatar
ja heidän lapsensa palasivat vanhan kuninkaanäidin luo, juhlivat häitä
uudelleen ja saivat vielä monta, monta lasta lisää.
Jokainen lapsi kertoi tämän tarinan sadalle muulle, joista jokainen kertoi
sadalle, joista jokainen kertoi tämän sadalle muulle, ja sinä olet nyt yksi näistä
sadasta.