Nyt alkavat jatko-opintoihin haut ja olen jo hermoraunio. Meillä kotona on ainainen kiistakapula se, että mihin haen. Jo lukioon haettaessa minua painostettiin Sibeliukseen ja Kallioon, vaikka tiesin ettei minulla ollut tarvittavia taitoja. Koko juttu oli painajaismainen ja ahdistava, eikä kotona voinut puhua siitä. Jos puhui, vastaus oli että "Kyllä sä pääset". No en päässyt. Ja ahdistaa se että edes hain.
Olen täydellisen onnellinen nykyisestä lukiostani ja koen, etten parempaan olisi voinut päätyä. Eli olisin mielelläni laittanut sen hauissa ykkösvalinnaksi... mutta ei. Piti laittaa arvostetut lukiot erikoislinjoilla, koska "perhe uskoo minuun". Itsetuntoni ei kestänyt sitä että en päässyt kumpaankaan, vaikken oikeasti halunnutkaan. Alisuoritin osaksi tahallani, osaksi paineesta.
Nyt minut halutaan Teakkiin, Helsingin teatterikorkeaan. Päätin jo yli vuosi sitten että jos päädyn opiskelemaan näyttelijäksi, teen sen työväenopiston kautta. Kokemuspohjani teatterista on OLEMATON. Olen ollut ilmaisutaidon kursseilla ja siihen se jääkin. En osaa mitään muuta. Siksi suunnitelma on se, että vuodeksi Kauniaisten tai Kallion työväenakatemiaan ja siitä sitten vasta hakisin Teakkiin. Siis jos pääsisin edes noihin edellisiin. Mutta vuodessa saisi juurikin sitä kokemuspohjaa pelkän motivaation lisäksi.
Jos ei tie viekään Kauniaisiin tai Kallioon, teologiseen ainakin pyrin. Vasta viime vuoden aikana on muotoutunut täydellinen usko siitä että se olisi minulle sopiva paikka. Ajatus siitä on lujittunut ja motivaatio kasvanut... jopa luottamus omiin kykyihini. Olen monelle sanonutkin että yritän sinne tosissani.
Mutta ei. Eilen äiti tyrkkäsi käteeni Teatterikorkean tietopaperit tämän vuoden hauista ja tehtävistä. Tiedän, etten kykene niihin. Tiedän, että luotto omaan itseeni ei riitä niihin. En halua hakea sinne nyt, etten joudu pettymään omaan itseeni niin, etten seuraavana vuotenakaan uskalla yrittää. Itsetuntoni on nimittäin jo nyt niin alhaalla kuin vain voi olla.
Ja sitä paitsi tehtävien pitäisi olla jo nyt tehty, tai edes yli puolessa välissä. Hirveä määrä tekstiä pitäisi lähettää haun yhteydessä, alkaen elämäkerrasta ja päättyen teatterikäyntiin ja sen analysoimiseen. Minulla on nyt paljon muutakin tekemistä! Esimerkiksi kesätyöhaku, ylioppilaskirjoitukset ja kaikki tunnesotku, jonka keskellä yritän tällä hetkellä selvitä!
Ahdistaa, itkettää ja lannistaa. Jos jäisin vain lukioon vielä pariksi vuodeksi?
Kannattaa seurata sitä omaa kutsumustaan, vaikka lähipiiri ei sitä arvostaisi. Luoja ties kuinka monta kertaa olen saannut kuulla kritiikkiä siitä, mitä elämälläni olen tehnyt. Jokainen päätös on aina ollut väärin tai pettymys. Lopulta he kuitenkin hyväskyivät sen, että olen tehnyt asiat omalla tavallani, eivätkä asioihini puutu, varsinkin sen jälkeen kun raivosin heille "mun elämä, mun päätökset ja sillä sipuli".
VastaaPoistaTotta kai perhettään haluaa mielyttää, mutta tosiasia on, että jos opiskelee tai tekee duunia paikassa vain muita mielyttääkseen, se ei tee hyvää itselleen. Vanhemmilla on taipumus tyrkyttää omia ideitaan lapselleen, osaksi koska ovat nähneet maailmaa eivätkä halua lasten epäonnistuvan ja masentuvan. Uskon että ajan myötä he antavat sinun rauhassa tehdä omat juttusi, vaikka tällä hetkellä käyvät ylikieroksilla. Pysy lujana, ja elää elämäsi omilla ehdoillasi.
Komppaan ylempää, että kannattaa seurata omaa sydäntään. Teitä näyttelijäksi on monia, ja Teakki on todellakin vaan se yks ja ainoa niistä. Kiva sit hakea paikkaan johon ei tunne kuuluvunsa tai jossa tuntee alemmuutta. Tuun varmaan ikuisesti muistamaan meijän yläasteen luokanvalvojan sanat, että ollessaan nykyisen luokan huippuja, haluaako hakea paikkaan, jossa se rooli kuuluu jollekulle muulle. En sillon ajatellu että sillä ois oikeasti väliä, mutt lähipiirissä on muitakin jotka on ollu just esim. matikassa ja fysiikassa kympin oppilaita yläasteella, ja kappas kappas mitä toi ympäristö tekikään motivaatiolle, kun joutukin itse pitämään sitä perää siinä numerokisassa. :D
VastaaPoistaJa sit jos itellä on vielä tunne, että on omien taitojen ulottumattomissa. Sä oot tosi hyvä näyttelemään, mutt jos sä et ite sinne halua sinne tai koe omaavasi niitä mahollisuuksia sisäänpääsyyn, niin sillä osaamisella ei oo mitään väliä. Kolmannen asteen opinnot on kuitenki tosi iso päätös elämässä.
Vanhemmilla on joku ihme vimma tuputtaa näitä jatkokoulutuspaikkoja. Omat vanhemmat tunkee Aalto-yliopistoa, lääkistä, bilsaa ja psykaa, vaikka oikeastaan yksikään aloista ei kiinnosta. On sieltä suvusta kuulunut kans se, että pitäis valtsikkaan tai Taikkiin. Nou nou, not gonna happen. Pidän välivuoden, käyn töissä, muutan omilleni ja opiskelen avoimesta tilastomatikkaa, jotta ois ehkä jopa mahollisuuksia päästä sisään tonne kognitiolle. Tästä valinnasta on kuulunu aivan järjettömästi huutoa, kiukuttelua ja mykkäkoulua, mutt en vaan osaa nähdä että pitäis valita oma tulevaisuus jonkun muun kiinnostusten ja suunnitelmien pohjalta.
Ajan jos vois vaan pysäyttää ja miettiä rauhassa. :/
On oikeastaan tosi pelottavaa miten nuorena ihmisen pitäisi muka tietää mitä hän elämällään haluaa tehdä! Et ole yksin ahdistuksinesi. Guruni sanoisi "follow your star" eli etsi ura intohimosi parista, sieltä, mikä sinua motivoi.
VastaaPoistaKiitän teitä kaikkia ja pyydän anteeksi että vastaan tällä tavalla kaikille yhteisesti...
VastaaPoistaOngelmahan ei ole siinä että minulle tuputettaisiin linjaa tai ammattia, mitä en halua. Ongelma on siinä että en ole ihan vielä valmis teakkiin, mitä äiti ja tämän mies eivät ymmärrä... Eli en ole luovuttanut sen suhteen, en vain VIELÄ tahdo sinne.
Varmasti tämä on tarkoitettu kannustukseksi kun ovat huolissaan juurikin siitä että en usko itseeni tarpeeksi. Viesti vain muuttuu matkalla ja itse koen sen ahdistavana.
Olen päättänyt seurata omia päätöksiäni. Päätöksiäni, joita mm. opomme ja rehtorimme kehuivat ja jopa terapeutti piti hyvinä. :)