Sosiaalinen status

Sain työn!

Pääsen jo ensi viikolla aloittamaan Helsingin Asematunnelin Mäkkärissä. Ei ehkä maailman hohdokkainta, mutta työtä sekin. Ja opiskelijalle työ tarkoittaa palkkaa. Uskon että selviän tuosta paljon kiitettävämmin kuin puhelinmyynnistä...

Mutta asia josta halusin kirjoittaa, oli sosiaalinen asema. Olen pahoillani, kopioin aiheen melkein suoraan Vaeltava Paiserutto -blogista. Mutta aihe on niin mielenkiintoinen, etten voi sivuuttaa jauhamasta siitä itsekin.

Tiedätte että ihmisillä on eri tilanteissa erilaisia asemia? Esimies on työläisen yläpuolella, opettaja oppilaan ja vanhempi lapsensa. Tämä ei tarkoita epätasa-arvoa vaan auktoriteettiä. Että joku on ikään kuin vastuussa toisesta. Totta kai sen voi kääntää negatiiviseksi ja käyttää asemaansa hyödyksi, mutta se on asia erikseen.

Itse yritän aina tutustuttaessa olla jotenkin ihmisten "alapuolella". Annan muiden tehdä selväksi omat sosiaaliset rajansa ja tapansa ja vasta sitten mukaudun niihin ja teen samalla selväksi omani. Muutenkin pyrin olemaan jonkinlainen "alainen" monissa tilanteissa. Silti esimerkiksi rippikoulutyössä sain usein kuulla että olin muiden mielestä isosporukan "johtaja". Eräänlainen kasassapitäjä, joka järjesti asiat ja jota muut seurasivat. Vaikka ikäeroa ei olisi edes ollut (tai vaikka olisin ollut nuoremmasta päästä), asetelma vain kääntyi näin. Itse en siis edes arvannut että muut tunsivat näin! Onneksi se on ollut heidän mielestään luonnollista ja hyvä juttu, eikä niin että olisin huomaamattani oikeasti pomottanut.

Tapasin tässä eräs päivä Sisar vaaleaa ja jopa hän totesi saman! Vaikka olemme läheisiä ystäviä, hän sanoi että tuntee olonsa seurassani jotenkin alemmaksi ja minut fiksummaksi. Itsellä tuli todella syyllinen olo, vaikka hän vakuuttikin että asia vain on näin. En koe olevani kypsempi, en ole fiksumpi (koulussakin aina kaikesta läpi rimaa hipoen, joskus jopa alittaen), en pidempi, en... en mitään. Käytöksenikin on usein jopa keskenkasvuisen tasoa. :'D Matkin pikachua ja kanniskelen mukanani pehmoleluja (joilla on totta kai nimet).

Mikä minussa siis nostaa minut toisten "yläpuolelle"? Esikuvaksi? Tämä on mysteeri, enkä oikein tiedä että pitäisikö sitä lähteä korjaamaan vai ei.

Onko tämä hyvä asia vai ei?

Mä joka päivä töitä teen...

Työnhakua.

Aloitin kesätöihin hakemisen jo tammikuussa. Lähettelin hakemuksia sinne sun tänne ja soittelin joka paikkaan. Annoin äidin ja äidin miehen lukea läpi avoimet hakemukset ja CV:n, ettei varmasti ole mitään turhaa/ tyhmää/ minkä voi ymmärtää väärin.

Hain 56 paikkaan kaiken kaikkiaan. 56!! Vastauksen sain 15 paikasta että et osunut valintamme kohteeksi. 9 ilmoitti että "Jos emme ole vastanneet päivään xx mennessä, et päässyt". Kaksi kutsuivat työhaastatteluun, joista ensimmäinen ei ottanut ja toinen on huomenna, mistä syystä pidän peukkuja pystyssä. Loput eivät vastanneet mitään, kai ajattelivat että hakija tajuaa hiljaisuudesta ettei häntä kaivata, eikä koe että hän on arvoton, eikä ansaitse minkäänlaista huomiota.

Alan tosissaan kyynistyä koko hommaan. Koen että hakijoita ei kohdella oikeudenmukaisesti kun ollaan hiljaa ja vastaamatta. Ymmärrän että joihinkin paikkoihin hakijoita vain on yksinkertaisesti paljon, mutta edes jokin automaattinen viesti olisi parempi. Nyt näin ei saa minkäänlaista kontaktia ja kokee olevansa yhteiskunnalle arvoton.

Olen oikeasti positiivinen ja huomaavainen. Hymyilen ja teen parhaani eikä ketään siltikään kiinnosta, kun ei ole aikaisempaa työkokemusta. Mistä minä sitä sitten revin?

Toivottavasti huomisessa haastattelussa tärppää. Toivon todella.

Voitte sitten tulla tervehtimään minua Mäkkäriin.

Arvostelua

Tekevätkö ihmiset tuota oikeasti??

Pari teini-ikäistä (arvioisin 16-17) kundia huuteli numeroita kaikille ohikulkeville naisille. Skaala taisi olla 0-10 (en jäänyt kuuntelemaan). Olin matkalla Sellon kirjastoon kun nämä sankarit huomasin siinä ulkosalla.

Okei, katson itseni aika suopeaksi näissä jutuissa. Totta kai sitä katselee ihmisiä "sillä silmällä", varsinkin tuossa iässä. Ja kai sekin on joku "riitti" joissakin porukoissa että pitää todistaa hyvä naismakunsa. Mutta suoranainen törkeys ja arvostelu (etenkin toisen kuullen!!) on jotain mitä en voi sietää.

Joskus Espoon keskustassa oli kanssa samanlainen ryhmä. Mutta nämä eivät edes tyytyneet numeroihin vaan heittivät solvauksia jokaisesta ohikulkevasta naisesta (sekä pikkulapsista että eläkeikäisistä), tyyliin: "Paksut sääret", "Kauhee fleda", "mollosilmät"... Itse kun kuljin ohi, sain kommentin "Joku vitun läski Lordi-fani".

Keh, anteeksi?? Okei, Lordi-fani taisi viitata mustaan ja niittipainotteiseen pukeutumiseen. Mutta läski?

Onneksi olen täydellisen tyytyväinen painooni. Minua ei hetkauta tuollaiset, mutta jotakuta muuta voisi hyvinkin. Mietin kauhulla, miten huonon minäkuvan omaava nuori tyttö voisi suoranaisesti romahtaa noiden idioottien heitosta. Ehkä siksi että itse olen ollut joskus sellainen.

Sain Sellolla arvosanaksi seiskan. Pitäisikö olla ylpeä?

Tunnottomuus

Olin tässä vähän aikaa sitten hammaslääkärissä. Totesi että viisaudenhampaiden tulo oli työntänyt erästä hammasta paikoiltaan ja sen viereiset hampaat hanganneet sen rei'ille. Ja ei kun vain repimään se pois kun muukaan ei auttanut.

En pelkää hammaslääkäriä. Minusta on itse asiassa ihan mukavaa istua (tai oikeastaan makoilla) siinä tuolissa. En pidä laitteiden äänistä, ne sattuvat korviin ja saavat näkemään ikävän metallisia värejä. Mutta noin muuten. Yksi asia on silti, mitä INHOAN:

Puudutus.

Jos porataan, sitten porataan. Muttei mitään helkkarin puudutuksia, pitää sitä kipua nyt sen verran kestää! Mutta kun piti kokonainen hammas repäistä, oli tämä toimenpide melkeinpä pakollinen. Ja ei kun vain alaleuka tunnottomaksi! Tämän jälkeen ikävintä ei ollut veren maku, pumpulituppo suussa, valtava mustelma poskessa... ei, kamalinta oli tunnottomuus. Melkein itkin ihan vain sen takia, etten tuntenut mitään kun kokeilin leukaani tai huuliani.

Sen jälkeen saavuin sovitusti takaisin tuoliin kahden viikon päästä. Katsoi että hampaan jättämä kolo oli parantunut hyvin ja päätti paikata toisesta suupielestä kaksi hammasta, yhden ylhäältä ja toisen alhaalta. Minulta kun puuttuu kiille hampaista kokonaan, ne reikiintyvät jatkuvasti vaikka kuinka hyvin pesisi. Tuttua hommaa siis.

Muutos tuli siinä kun hammaslääkäri tuikkasi puudutukset ennen kuin ehdin kieltää. Tajusin asian vasta kun piikki oli jo ikenessä, eli en voinut oikein mitään. Olisinko purrut tätä sormeen tai jotain? Eäh.

Loistavaa. Toinen puudutuskerta siis lyhyen ajan sisällä. Kun operaatioiden jälkeen nousin tuolista, en saanut oikeata silmääni kiinni! En kyennyt liikuttamaan oikeaa suupieltäni ja jopa korvani ja ohimoni olivat tunnottomat. Kieltä en voinut käyttää lähes ollenkaan.

Matkalla kotiin aloin itkemään kamalaa oloa. Kipu on paljon siedettävämpää kun tietää, mitä tapahtuu. Se on luonnollista ja kertoo myös että keho korjaa itseään. Mutta tunnottomuus lamauttaa muutenkin. Se on ällöttävää ja ahdistavaa.

Miksi inhoan tuota oloa niin paljon? HALUANKO tuntea kipua? Luulen että se liittyy pelkooni itsekontrollin menettämisestä. Monen paniikkikohtauksen jälkeen en suostu esimerkiksi juomaan alkoholia mm. siksi että pelkään niin paljon sitä, etten enää hallitsisi itseäni (vaikka tiedän että sitä varten pitäisi juoda vähän enemmänkin). Haluan tietää mitä on meneillään sekä pääkopassani että muualla kehossani. Haluan hallita lihakseni ja kipuni.

Jos seuraavalla kerralla aiotaan puuduttaa uudestaan, otan jonkun pitämään kädestä. Koko loppupäiväksi.

Kuka, mitä, missä?

Miten voi olla niin KUUMA?? Ja vielä Suomessa? Mitä tämä on...

Lueskelin pihalla teologisen pääsykoekirjaa (Heikki Räisänen: Mitä varhaiset kristityt uskoivat) ja oli pakko siirtyä sisälle kun olin sulaa. (Ja ei, asiaan EI vaikuttanut se että päälläni oli musta mekko ja mustat sukkahousut.)

Kirja on mielettömän mielenkiintoinen. Käsittelee aikaa ennen kuin kristinuskosta muotoutui uskonto kaikkine ohjeineen, sääntöineen ja rajoineen. Kaikki lähtee jo juutalaisuuden ja Tooran synnystä, sekä Jerusalemin alueen hallintokiistoista.

Tässä kohtaa minulla on vaikeaa. Minun on lähes mahdotonta hahmottaa paikkoja, rajoja ja karttoja. Menen ihan sekaisin kun puhutaan Galileasta, Juudeasta, Israelista, Nasaretista, Beetlehemistä, Babylonista, Kreikasta, Egyptistä... Hahmotusongelmieni takia on tarpeeksi vaikeaa hahmottaa tämän päivän rajoja, mutta nyt kun vielä kirjassa puhutaan parin tuhannen vuoden takaisista rajoista ja hallitsijoista, menee totaalisesti yli hilseen. Rajat muuttuivat jatkuvasti, kuka hallitsi mitäkin, missä sijaitsi mikäkin ja mikä filosofinen suuntaus levittyi minnekin.

Monet lait ja säädökset riippuivat hallitsijasta ja hallitsijathan vaihtuivat. En pysy perässä, missä oli mitäkin ja milloinkin... Äh, on jo tarpeeksi vaikeaa selittää! Kun tämä on kuitenkin tähdellistä tietoa kun miettii uskonnon lähtökohtia. Missä vaiheessa Roomalainen kulttuuri vaikutti, missä kohtaa jokin ihan muu.

Onneksi seurakuntamme teologi on luvannut auttaa. Katsotaan ensi tiistaina kaikki pahimmat kompastuskivet ja parhaat nippelitiedot.

Suosittelen kyllä kirjaa muillekin! On erittäin uskontotieteellinen, eli ei tarvitse olla "uskova" tai kristitty siitä kiinnostuakseen.

Suhde?

Myönnän tässä suoraan erään asian: olen ihmissuhteissa täysi tampio. Ja etenkin ns. "romanttisissa" suhteissa. En ikinä ymmärrä kun muut puhuvat suhteistaan ja puivat parielämän saloja. En ole romantikko ja tästä syystä minulla on ollut monen monta väittelyäkin aiheesta mm. Maailman ihanimman ruusun kanssa. :'D Minusta esimerkiksi rullaportaissa nuoleskelu on raivostuttavaa... varsinkin kun parit jäävät seisomaan niin, ettei ohi pääse. Eikä siinä tilanteessa kehtaa oikein pyytää väistämäänkään...

Ja sitten nämä säännöt! Voi helkkari, mikä niissä oikein on?? Ensimmäisten treffien jälkeen pitää odottaa kolme päivää ennen kuin tekstaa, muuten on epätoivoinen tai röyhkeä, eksistä ei saa puhua sanaakaan, kolmansilla treffeillä seksiä... mitä näitä nyt onkaan. Pitäisikö näitä tällaisia muka noudattaa? Kiitos mutta ei kiitos.

Voi olla että tämä asenteeni on syy siihen että ehdin täyttää 19, enkä ollut kertaakaan seurustellut. Saati sitten edes suudellut ketään. Mutta mitä sitten kun löytyykin joku?

Alkuun on deittailua, sitten vasta seurustelua, sitten vasta parisuhde. Missä menee raja? Milloin asiasta kuuluu puhua muille? Missä vaihdetaan profiili Facebookissa sinkusta varatuksi? Milloin saa myöntää toiselle ääneen pitävänsä tästä? Kuten sanottu, olen tässä idiootti. Ja kun noihin kuuluisiin "sääntöihin" kuuluu myös, ettei tästä keskustella! Jokaisesta tv-sarjasta on tuttua, miten toinen yrittää udella "missä kohtaa me mennään" ja toinen juoksee melkein kirkuen paikalta.

Tuossa tuo herra on roikkunut joulukuusta asti (miten se kestääkin minua...?) ja silti en monelle ystävälleni ole asiasta puhunut. Samaan aikaan pelottaa, nolottaa ja kuitenkin riemastuttaa. Odotin siihen asti että kutsui minua itse tyttöystäväkseen (eli jo vähän aikaa sitten) mutta silti...

Tyttöystävä? Jotenkin se on kamala sana! Tuntuu kuin minun pitäisi olla ihan toisenlainen istuakseni tuohon rooliin. Kikattaa ja piirrellä sydämiä vihkojen kulmiin. Suuttua joka kerta kun toinen mainitseekin jonkin naisennimen ("Ajatteleksä muita??"). Samaten sana "poikaystävä" kuulostaa leffojen kansikuvapojilta. Mutta jos en käytä noita sanoja, mitä sitten käytän? En tiedä. Nyt vähän apua?

Mutta kai tämän postauksen tarkoitus oli vain ilmoittaa asiasta. Ei ole salaisuus, en vain osaa puhua siitä. Ja tavallaan tuntuu siltä kuin pitäisi pyytää lupa tai jotain (vaikka kirjoitan täällä nimettömänä, enkä mainitse muidenkaan henkilöllisyyksiä).

Saako kertoa muille että pidän sinusta?

Ai niin!

Niin! Ja arvatkaapa, kenen nimi oli tänä keväänä ylioppilaaksi valmistuvien joukossa? :D

Jei! <3 Saan lakin ja hyvällä tuurilla jopa pari kukkasta.<3<3

Säästin kuluissa ja pyysin Arielia kuvaamaan ylioppilaskuvani. Kunhan saadaan aikaa järjestetyksi, tulee kuvista varmasti hienoja. Paljon parempi kuin joku studiossa näpsäisty, nyt voidaan yhdessä pohtia taustaa myöten kaikki. Meiltä löytyy läheltä metsää, kalliota, nurmea, peltoa, leikkipuistoa... Katsoo nyt, mitä maestro itse sanoo. :)

Kaavasta poiketen ylppärimekkonikaan ei ole musta... ;)

Uskontoni; mihin uskon/ en usko, osa 2

Noniin! Kiitos kärsivällisyydestä. Nyt vastaan vihdoin Ellanen94:n kysymyksiin ja tarkennuspyyntöihin

edellisen osan kommenteista.

Mua kiinnostaa tietää, miksi jumalalla on sun mielestä nimenomaan persoona.

Koska meilläkin on. Jokaisella luodulla on olevaisuus, miksei itse Luojallakin sitten? Haluan myös ajatella että joku on tehnyt esim. luonnosta ihan tarkoituksella ja tietoisesti niin kauniin kuin se nyt on. :) Ei ainoastaan käytännöllisen, vaan myös puhtaasti esteettisen. Lisäksi Kirjuri vastasi edellisen postauksen kommenteissa tähän kysymykseen hyvinkin tyhjentävästi.

Onko elämä sun mielestä lineaarista kuten esim. kristinuskon mukaan, vai ns. jatkuva kehä?

Vähän sekä että, mutta enemmän lineaarista. On alku ja loppu, mutta silti jonkinlaista kiertoa, kuten lapsen syntyminen vanhemmasta. Ikään kuin veteen "piirrettäessä" suoraa viivaa, onkin tuloksena monta pyörrettä. Mutta itse uskon että on ns. "alku" ja "loppu", en vain tiedä mitä ne ovat.

Kiinnostaisi sun mielipide Jeesuksesta.

Oho! Jeesusta en maininnutkaan edellisessä postauksessa! Mutta tälle on syy: yhdistin sen jotenkin automaattisesti Jumalaan ja jumalkuvaani. Ehkä tämä jo kertoo vähän? Minusta on täysin mahdollista (ehkä jopa todennäköistä) että Jumala voi astua maan päälle ihmisten sekaan meidän kaltaisenamme. Ja että onkin tehnyt sen. Miksi? Jotta uskoisimme ja pystyisimme hahmottamaan edes pienen osan Hänestä. Ja vaikka Jeesus ei olisikaan nyt ollut yhtään "jumalallinen", ihan helkkarin fiksu kuitenkin oli! Minusta on hyvinkin miellyttävää seurata hänen ohjastustaan.

Mainitsitkin, että Raamattu on aikansa näköinen, ja siellä on siksi niin paljon hyväksyttyä julmuutta ja epäkohtia. Mihin vetää raja, että mikä on sitä oikeaa sanomaa ja mikä ei?

Voi ei, pahoja kysymyksiä heität... Minusta kyllä kaikki on ns. "oikeaa sanomaa". Mutta kirjallisesti? Ei. Kuten aikaisemmin kirjoitin, esimerkiksi sääntö naisen kihlauksesta raiskauksen jälkeen kuulostaa aivan kamalalta! Mutta jos silloin oltaisiin neuvottu että "nainen on miehen veroinen", ei sitä olisi kukaan kuunnellut. Eli sanoma tämän kohdan takana on: Naisella on arvo ja tätä tulee suojella. Nykypäivänä tuo arvo käsitetään eri tavalla ja meidän pitää noudattaa tätä, eikä jämähtää tottelemaan jokaista sääntöä kirjaimellisesti. Totta kai on kohtia, jotka menevät minullakin yli hilseen... mutta se on kai itsestäänselvää, niin isosta kirjasta on kyse. :)

Pakko vielä vaatia selvennöstä tuosta Luonto ja eläimet-kohdasta. Koska oon antispesisti(tai pyrin olemaan), vaadin tottakai aina perusteluja ihmisen erottamiseen muusta luonnosta ja eläimistä. Miksi ihminen on "oma juttunsa", ja mitä ominaisuuksia sillä on, joita millään muilla eläimillä ei olisi? Tai tottakai ihmiset on omasta mielestään tosi erityisiä ja muut eläimet on itestään tietty samaa mieltä:D Jotenki vaan tuntuu epäreilulta niien muiden puolesta, kun ne laittaan vaa samaan eläinpoppooseen joka on ns. ihmisen alapuolella. Mitähän kettuki sanois (:D) jos sille valkenis, et se on meiän mielestä samaa porukkaa niiden jänöjen kaa, jotka on kuitenkin sen ruokaa? :p

Oli pakko jättää tämä kysymys sellaisenaan kuin sen kirjoitit, aihe on sinulle tärkeä ja siksi haluan vastata perusteellisesti. Miksi siis ihminen on oma juttunsa? Koska viisaus. Ei, ei siksi että ihminen olisi viisas, päinvastoin! Ihminen on luomakunnan tyhmin olento, olemme tuhonneet niin paljon vailla aietta korjata. Meiltä puuttuu viisaus selvitä, viisaus olla. Ihmisellä ei ole mitään hajua elämänsä tarkoituksesta, eläimillä taas selkeästi on. Niitä ei kiinnosta pohtia elämän sääntöjä, ne ovat ihan selkeät. Me taas tarvitsemme vaikka mitä lakeja, rajoituksia ja sopimuksia että pysymme olemassa.

Siksi katson että eläimet ovat osa Jumalaa. Osa Jumalaa ja tämän viisautta. Ne rakentuvat kauneudesta, viisaudesta ja elämän tarkoituksesta ja me... mistä me rakennumme? Emme tiedä.

Viimeinen kysymys: onko nk. jumala luonut maailman, ja onko se luonut sen ihmistä varten? Onko ihminen siis jumalan lopullinen tarkoitus?

Onko Jumala luonut maailman? On. Rakentanut miljoonia vuosia (nyt joku fiksu voisi heittää tarkan ajan) ja valmistellut meitä kaikkia.

Onko Jumala luonut maailman ihmistä varten? Onko ihminen Jumalan lopullinen tarkoitus? Tähän vastaan neljällä hyvin tarkkaan valitulla sanalla:

Helkkaristako minä sen tietäisin! :'D