Joku on saattanutkin huomata, etten ole lähipäivinä päivittänyt mitään tärkeää. Vain tuollaisia katkonaisia juttuja jotka väsyneenä naurattavat. Nyt sitten ajattelin että aika on kertoa jotain muutakin. :)
Koulu on alkanut ihan hyvin. On aina ihanaa nähdä taas kavereita pitkästä aikaa. Sekä mukavia opettajia. Arkeen tulee taas rytmi ja harrastukset alkavat, en malta odottaa ensimmäistä laulutuntia. En ole ollut mitenkään superväsynyt, ehkä vähän... laginen. Ajatus ei kulje.
Mistä sitten taas olen huolissani on ystäväni. Moni on näyttänyt tai vaikuttanut väsyneeltä ja stressaantuneelta ja itse tunnen itseni niin riittämättömäksi auttamaan. Vaikka näkisinkin selvästi jonkun olevan pahalla mielellä, en juuri koskaan mene lohduttamaan. Tuntuu kuin olisin väärä henkilö, mieluummin vinkkaan jollekulle toiselle että "Hei, menepäs lohduttamaan" koska tämä toinen tuntuu läheisemmältä ja taitavammalta. Pysyttelen poissa ja poden huonoa itsetuntoa; näkevätkö ihmiset että huomaan toisten stressin? Vai vaikutanko kylmältä ja haluttomalta auttamaan? En vain koe olevani tarpeeksi läheinen ihmisille että voisin mennä siihen. Kuin joku itsensä vihaama ihminen tulisi kysymään "Mikäs nyt on?". Ei tekisi mieli kertoa yhtään mitään. Samalla rakastan ystäviäni niin että sattuu. Ja sitten sattuu kun toisella on hätä.
En mene halaamaan. Sylini ei ole tarpeeksi lämmin. En mene puhumaan. Minulla ei ole oikeita sanoja. En mene kuuntelemaan. Minulle ei haluta puhua. En ole läsnä. Olen täysin väärä ihminen.
"Kumpaa sinä pelkäät; melua vai rauhaa?
Kumpaa sinä kaihdat; yksinäisyyttä vai laumaa?
Miksi sä itket kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?"
Olet ollut tukenani monet kerrat, lohduttanut kun seinät on kaatunut päälle. Sinun sylisi on aina ollut lämmin, sanasi ovat olleet oikeita (mutta myös hiljaisuus on ollut oikea ratkaisu silloin kun olet sen valinnut), sinulle halutaan puhua. SINÄ ET OLE KOSKAAN VÄÄRÄ IHMINEN. <3
VastaaPoistaKiitos paljon.~
PoistaJa anteeksi, kun en osaa sanoa muuta. :')