Eilisen messun saarna käsitteli fariseuksia ja sen kautta hyväksynnänhakuisuutta. Miten ihminen tahtoo olla se mallikappale, vetää huomion ja olla se parempi. Pitää olla tunnettu ja ihailtu.
Samaistuin tähän. Olenhan se, joka on aina ensimmäisenä esillä. Ilmoittaudun leikeissä ja tapahtumissa vapaaehtoiseksi, tietämättä edes mihin. Nousen mielelläni lavalle, laulan, tanssin, nauran ja vaikka heitän kuperkeikan. Haluan erottua ja kuulua. Ja olen hyvilläni, jos näin käy ja minut vapaaehtoisten joukosta kutsutaan lavalle.
Mikähän siinä on? Pelkäänkö, että minua ei muuten huomattaisi? Ehkä. Tai no.. hyvinkin varmasti näin on. Sisälläni asuu vielä se ujo ja ihmisiä pelkäävä tyttö, joka ei saa ääntään esille. Juuri se tyttö, jota isä kielsi laulamasta kun hän häpeäisi. Tyttö, joka omalla rippileirillään kulki nurkkia pitkin ja sulkeutui pyhään yksinäisyyteen. Kun ei kukaan musta tykkää. Olen yhä ujo ja ihmisiä pelkäävä, siksi tahdon saada sen positiivisen huomion. Tämä on sitä alkuhuumaa, kun uskallankin olla esillä. Uskallan näyttää, mihin minusta on.
Olenko yksi näistä huomiohuorista, joille itsekin nauran?
Tavallaan on vaikea ajatella niin. Minähän vain tahdon lavalle kun pyydetään. Mutta toisaalta olen se, joka kokee silloin onnistuneensa miellyttämään ihmisiä. Ja itseäni. Nautinhan muutenkin esiintymisestä, onko tässä siis takana sekä synnynnäinen esiintyjyys että sairaalloinen huomionhakuisuus? Pukeudun näyttävästi siksi, että satun pitämään sellaisista vaatteista mutta myös siksi, että minut huomattaisiin.
Mutta eikö huomiohuoraamiseen liity itsensä muokkaaminen? Väitetään itsestä yhtä että muut voisivat väittää vastaan. Tai sitten luodaan itselle naamio jostakin yhdestä piirteestä, johon muut voivat kiinnittää huomion, tänä päivänä se on valitettavasti tyhmyys. Esitetään idioottia jotta saadaan muut nauramaan, alennutaan ja saadaan huomiota, minkä seurauksena itse asiassa status nousee. Ja lopulta sitä oikeasti melkeinpä muokkautuu tähän rooliin ja oikeasti on tyhmä. Naamioidunko minä?
En ainakaan itse huomaa sellaista. Nousen lavalle, mutta teen sen omalla tyylilläni ja koska haluan nousta sinne ihan oikeastikin, vaikka ei olisi yleisöä. Pukeudun nuorten tapahtumaan juhlamekkoon, koska se on mielestäni kaunis. Nauran kovaan ääneen koska naurattaa ja ilo kasvaa, mitä kovempaan ääneen nauraa. Laulan, koska laulaminen puhdistaa ja lähentää minua itseeni. Hoitaa sisäisesti.
Tässä kirjoittaa se ujo tyttö, joka pelkää kuollakseen negatiivista huomiota. Vaikka kaikki aina sanovat että "Sä oot niin rohkee ja menevä!".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti