Näin unta, että isävainaani soitti minulle ja puhui, että mitä hän teki kohdallani väärin? Miksi minusta kasvoi tällainen? Ja lopulta hän tuli siihen tulokseen että äitini on kasvattanut minut väärin. Että vika on äidissä ja minun pitäisi pysytellä kaukana hänen vaikutuspiiristään.
Se oli kova isku. Vaikka olikin uni, tuntui kamalalta kuulla ettei oma isä ole ylpeä. Yleinen miettimisenaiheeni onkin, että olisiko isä minusta ylpeä, jos olisi vielä elossa? Oliko hän minusta ylpeä, ollessaan vielä elossa?
En koskaan itke herätessäni painajaisista. Mistä olenkin kiitollinen; ei olisi kiva mennä kavereille yöksi ja tietää heräävänsä itkukohtaukseen. Niinpä nytkin menin vain lämmittämään maitoa nieleskellen pahaa oloa ja uusia kysymyksiä isästä.
Äiti sattuikin olemaan vielä hereillä. Päätin kertoa unestani ja hän kuunteli. Pyysi istumaan sohvalle, että voitaisiin jutella ja mitä sitten? Minähän purskahdin itskuun kuin pikkutyttö! Nyyhkytin kaiken isästä. Hänen sairaudestaan, hänen käytöksestään ja kaikista niistä miljoonista ja taas miljoonista unista, joita olen hänen kuolemansa jälkeen nähnyt. (Kuolemasta on siis jo 4 vuotta.) Hän kuunteli ja vakuutteli isän omituisten selitysten johtuneen hänen sairaudestaan, eikä niissä ollut oikeasti mitään perää.
Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua rauhoituin. Nousin ylös ja äiti halasi minua. Pitkästä aikaa, en muista milloin viimeksi hän olisi halannut! Antoi suukon otsalle ja toivotti hyvää yötä. Tuntui niin rauhalliselta vaikka tiesinkin olevani palaamassa painajaisten maailmaan.
Tullessani huoneeseeni, katsoin kokovartalopeiliini. Kuten aina pahan olon sattuessa, yritin hymyillä. Lähes aina pystyn loihtimaan kasvoilleni uskottavan hymyn. Jos unohtaisi punaisen ja tukkoisen nenän, turvonneet silmät ja pöhöttyneet kasvot, hymy ja ilme olisi täysin uskottava. Näin pystynkin, halutessani ja tilanteen sitä vaatiessa, vaikka heti paniikkikohtauksen jälkeen hyppäämään toimintaan, vaikka olisinkin vielä ihan hajalla.
Mitä tällä kertaa kävikään? Nostin suupielet ylös mutta siihen se jäikin. Asetellessani kulmia oikeaan asentoon, ilme näytti aina vain enemmän tuskanirvistykseltä.
Se helpotus! Että olen vihdoin onnistunut päästämään tunteet ulos niin hyvin, etten voi peittää niitä. Ei tarvitse näytellä iloista kun en kerran edes osaa. En osaa, enkä tahdo. Enkä edes jaksa.
Loppuyö sujui painajaisitta. Ainoa uni, minkä muistan, kertoi lentoliskolla lentämisestä.
Nopeat käännökset ja korkealla lentäminen tuntuvat vielä innostuksena vatsanpohjassani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti