Lähinnä itseäni varten kirjoitan...

Sain tässä yhtäkkiä loistavan (tai ainakin itseni mielestä loistavan...) hartausidean. Kirjoitan sen tänne ylös, että on tallessa kesän lopussa olevaan ripariin saakka. En nimittäin juuri nyt löydä isoskansiotani kaiken tämän sotkun keskeltä. Eli jos ei kiinnosta isosjutut ja kristinusko, kannattaa lopettaa lukeminen NYT. :D



Eli idea lähti vain siitä, että minusta on kiva kuunnellessa hypistellä kaikkea. Konkretiaa. Ja tiedän monia, joiden keskittymistä sellainen auttaakin huomattavasti. Ajattelin että jos jakaisi kaikille jotain (esim pienet kivet) ja lähtisi selittämään näin.

Pitele kiveä kämmenelläsi. Kuvittele sen olevan jotain todella kaunista ja loistavaa. Vaikka koristeellinen lyhty. Miten sitä silloin pitelisit? Kai nostaisit sen korkealle, jotta se valaisisi tiesi, ja samalla myös muiden tiet. Jakamasi valo lämmittäisi sitä enemmän, mitä enemmän sitä esille toisit. Kantaisit sitä ylpeänä.

Mutta jos se ei olisikaan lyhty? Jos kantaisit käsissäsi jotain hyvin pientä ja arvokasta. Pienen pientä kultajyvää. Niin pientä, että pelkäisit kadottavasi sen, mutta niin isoa, että sillä olisi arvoa hyvin paljon. Kupristaisitko kämmenesi? Pitäisitkö siitä tiukasti kiinni, ettet vain kadottaisi sitä? Pitäisitkö sitä käsiesi välissä? Pelkäisit koko ajan että se tippuu.

Mutta vaihdetaan kultajyvä johonkin haavoittuvaisempaan. Muuta kivi mielessäsi pieneksi, haavoittuneeksi linnuksi. Et voi pitää sitä kahden kämmenen välissä, pieni rutistuisi kasaan, eikä saisi valoa. Etkä voi nostaa sitä liian korkealle, se pelkäisi ja putoaisi. Miten siis pitäisit sitä? Hellästi ja rakastavasti. Antaisit sen katsoa maailmaa, ja muiden sitä. Pitäisit siitä silti huolta ja antaisit sen samalla lohduttaa itseäsi.

Jos mietitään sitten, miten meitä pidellään? Miten Jumala meitä kannattelee? Piteleekö hän meitä korkealla, jotta voimme loistaa? Suojeleeko hän meitä käsiensä välissä? Vai kantaako hellästi, kun olemme satuttaneet itsemme?
Ehkä kaikkea näitä. Välillä siipemme kantavat, eikä meitä huimaa korkealla. Joskus meinaamme kadottaa itsemme ja kaikki tuntuu pahalta, silloin lyhyt hiljaisuus ei ole pahitteeksi. Joskus taas kaipaamme hellyyttä ja huolenpitoa ja pehmeät kädet tuntuvat parantavilta ympärillämme.
Mutta piteli Hän meitä miten vain, yksi asia on varmaa.

Hän ei ikinä päästä irti.


(lauluina ehkä Herra kädelläsi ja... en tiedä vielä. Raamatunkohtaa etsin.)