Kepeästi kepeillä

Helei!

Täytyy kyllä sanoa että on vaarallinen työpaikka minulla. Saattaa hyvinkin vahingossa tökätä sormensa kuumaan keitinrasvaan, liukastua lattialla ja saada polvenkokoisen mustelman, kaataa kädelleen tulikuumaa kahvia... tai teloa itsensä sairaslomakuntoon portaissa.

Jynssäsin viime keskiviikkona kuonaa siivoustilan pesualtaiden alta inhottavassa asennossa selälläni. Jouduin makaamaan likavedessä, mikä sisälsi kaikkea vettyneestä pahvista pilaantuneeseen ja möhjööntyneeseen ruokaan. Päätin siis käydä vaihtamassa paidan ja matkalla henkilökunnan tiloihin onnistuin liukastumaan portaissa.

Löin lonkkani portaankulmaan ja kipu kirjaimellisesti sokaisi sekunniksi. Melkein konttasin vaihtamaan paidan - ja sitten takaisin portaita ylös jynssäämään. Kipu oli niin sietämätön, etten kyennyt liikuttamaan koko jalkaani, saati kylkeäni. Sen lisäksi jouduin tosiaan kyykkimään kipeissä asennoissa kipeän lonkan päällä. Meinasin pyörtyä kivusta ja huohotin raskaasti kun vuoropäällikkö tuli katsomaan että miten menee.

Sen sijaan että olisin myöntänyt kivun, vannoin että kaikki on hyvin. Kun mä oon uusi, jos mä NYT rupeen valittamaan, mun luullaan feikkaavan tyhmän työtehtävän takia. Yritin siis jatkaa vaikka taju oli mennä. Vuoropäällikkö kysyi varovasti, haluaisinko 10min taukoni nyt? Tahdoin. Vetäydyin portaita alas ja selinmakuulle. Kun tauko oli ohi, meinasin taas vajota maahan kaikesta kolotuksesta. Vuoropäällikkö sitten päätti siirtää minut kassalle (kun siis yhä vakuutin olevani kykeneväinen työhön), mutta kun salin pöytää pyyhkiessäni asiakas tuli kysymään että onko kaikki hyvin, tajusin että tässä sitä tarrataan lujasti pöytään kiinni pystyssä pysyäkseen. Ilmoitin että kotiin lähden.

Linkutin junalle ja soitin äidin miehen hakemaan kotiasemaltani. Tultiin kuitenkin siihen tulokseen että Jorvi olisi seuraava pysäkki. Siellä minua lykittiin pyörätuolissa röntgeniin ja lääkärille, mutta mitään ei löydetty. Hiusmurtuma kuitenkin olisi mahdollinen, ne kun eivät aina heti kuvassa näy.

Sain kainalokepit ja sairaslomaa sunnuntaihin ja vieläpä yksin kotona, muut kun lähtivät mökille. Jes! Sain kuitenkin kutsun perhetutuille ja siellä majailin sunnuntaihin asti. Jouduin pyytämään apua jopa sängystä nousemiseen...

Eilen uudestaan lääkärille, kun kipu ei hellittänyt. Todettiin että kyseessä ei ollut hiusmurtuma vaan lihasrepeämä. Erittäin kivulias, muttei vaarallinen ja sairaslomaa jatkettiin keskiviikkoon.

Tarvitsisinkohan kypärän töihin? :'D

Koulua ja työtä

Eilen oli ensimmäinen työpäiväni, tänään taas teologisen pääsykokeet.

Työpäivä meni ihan mukavasti. Varjostin mentoriani, joka opetti minulle kaiken siivoamisesta, pesemisestä, ranskalaisten valmistamisesta ja kassankäytöstä. Asiaa tuli hirveä määrä lyhyessä ajassa, enkä oikein pysynyt perässä... Varsinkin kassa tuntui melkeinpä purevan. Menin melkein paniikkiin kun asiakkaat tilasivat juustohamppareita ja minä näppäilin tuplajuustoja, enkä osannut korjata asiaa. Onneksi mentori oli koko ajan vieressä ja otti homman tarvittaessa haltuun.

Lopuksi käytiin läpi, miten oli mennyt ja mitä pitäisi jatkossa opetella ja huomioida. Tässä kohtaa paljastettiin että minulle oltiin vähän alle neljässä tunnissa opetettu asiat, jotka tavallisesti opetetaan kahdessa, pitemmässä, päivässä. Kun kysyin että miksi, onko heillä niin kiire saada minut töihin ja pitäisikö asiat oppia sen takia oikeasti tätä vauhtia, vastaus oli: "Ei, ihan vaan sen takia kun vaikutit oppivan niin nopeesti". Kai se sitten oli hyvä juttu. :) Onneksi koulutus siis jatkuu vielä huomenna.

Tänään taas istuin kirjoittamassa varhaisista kristityistä. Onneksi seurakuntamme teologi tapasi minua ja toista kokelasta ennen kokeen alkua viereisessä kahvilassa, oli aikaa rauhoittua ja kuunnella tsemppipuhetta. Sai kunnolla tyhjentää mielen että aivot eivät varmasti menisi lukkoon itse koetilanteessa.


Kysymyksiä oli siis kolme. Ensimmäinen käsitteli varhaisten kristittyjen suhtautumista ei-kristittyihin, toinen syntikäsitystä varhaiset kristityt vs. nykypäivän luterilaisuus. Kolmannesta (aineisto-)tehtävästä nautin todella, se käsitteli taidetta ja erityisesti nykytaidetta. Kyseessä oli se, miten kaunis kuva ei välttämättä sisällä syvempää merkitystä. Aihe on minulle tärkeä ja tuntui kuin aineiston teksti olisi kirjoitettu täysin omista mielipiteistäni. Asiaa olisi minulla ollut paljon ja oli ehkä ihan hyvä että tila tuppasi loppumaan kesken; en voinut eksyä liikaa sivuraiteille.

Kun lähdin kokeesta, suuntasin läheiseen Esplanadin puistoon, siinä kun on vieressä Ben&Jerry's jäätelöbaari. Päätin palkita itseni maukkaalla jäätelöannoksella, joka sisälsi kahta eri jäätelöä, keskellä brownie'ta ja päällä kermavaahtoa + nomparelleja. Rauhoituin istumalla sen kanssa auringossa ja miettien että mitäs nyt rupeaisin lukemaan kun pääsykoekirjan pänttäys on ohi.

Tulosten pitäisi tulla viimeistään 10.7. klo 9. Eli silloin voin täällä sitten joko itkeä vuolaasti ja odottaa teiltä lohduttavia lauseita tai sitten hehkuttaa caps lock pohjassa, miten pääsin läpi ja olen maailman onnellisin. Ja totta kai tässäkin tapauksessa teidän tehtävänne on vain ilmoittaa, miten tiesitte minun läpäisevän kokeen. :'D

Silloin alkaa myös uusi luku-urakka. Päätin jo vuoden alussa että jos pääsen sisään, aloitan Raamatun läpilukemisen. Jos taas en pääse, aloitan ihan vain kostoksi Raamatun läpilukemisen. Jännitetään siis myös tätä!

Huomenna minulla on sitten kahdeksan tunnin työpäivä kuumien rasvakeittimien äärellä kun muut palvovat aurinkoa. Pitää vain hokea mielessä: "Mä saan tästä palkkaa, mä saan tästä palkkaa, mä saan tästä palkkaa..."

Ylppärikuvat

Kuvassa vieressäni Maailman ihanin ruusu. ♡

Tässä siis kaksi ensimmäistä Arielin ottamia. Kolmas kännykkäkameralla koulussa.

Ylioppinut

Gaudeamus igitur

Juvenes dum sumus

Gaudeamus igitur

Juvenes dum sumus

Eilen sain sitten sen kuuluisan valkolakin päähäni! Olo oli aivan mieletön kun rehtori kuulutti että "Voitte pistää lakit päähänne". Kun käännyimme juhlakansan puoleen koulun salissa, näin heti tätini takarivissä vilkuttamassa mitä levein hymy kasvoillaan. En voinut olla hymyilemättä onnellisuuttani, melkein jopa nauroin! Niin hyvä olo oli sillä hetkellä. Kanssani samasta koulusta valmistuivat myös mm. Maailman ihanin ruusu sekä Gena, muista kouluista taas Elliot ja Tuhkimo. Mielettömän paljon onnea heillekin!

Koska sukuni on mielettömän pieni, ystäviä ja muita tuttavaperheitä oli kutsuttu sitäkin enemmän. Talo ei siis täyttynyt tuntemattomilla ihmisillä ("Ai ootko säkin mulle sukua?") vaan rakkaita ihmisiä, joiden kanssa halusi juhlia ja juhlistaa päivää. Odotin saavani pari hassua kukkasta mutta lasimalja oli loppujen lopuksi aivan täynnä toinen toistaan kauniimpia ruusuja!

Ennen juhlien alkua rämmimme kuitenkin Arielin kanssa viereisessä metsässä ottamassa ylppärikuvat. Hän lähetti jo parietukäteen arvioitavaksi ja tiesin että olin tehnyt oikean valinnan hylätessäni ajatuksen "ammattikuvaajasta". Olen kuvissa hyväntuulinen ja onnellinen, mikä on yllättävän harvinaista. Hymyilen aidosti ja leveästi metsäisessä maisemassa ja pellon laidalla.

Kotona vieraitten saavuttua äitini piti liikuttavan puheen. Ei ehkä ollut maailman pisin, mutta sitäkin koskettavampi ja henkilökohtaisempi. Hän antoi edesmenneen isäni hänelle joskus ostaman kielokorun minulle ja vakuutti että isäkin olisi ollut ylpeä. Tämän jälkeen tätinikin piti oman osuutensa puheesta ja oli vähällä etten purskahtanut hillittömään itkuun. Tunsin itseni rakastetuksi, mitä ei kovin usein tapahdu. Olen siis oikealla polulla päihittääkseni jo yhdeksän vuotta elämääni hallinneen masennuksen!

Olin myös jo kutsuissa vihjannut että tilaisuudessa olisi vapaata musisointia. Naapurimme aloittivat esittämällä minulle laulun Lintu. Tämän jälkeen pikkuserkkuni jatkoivat omalla vuorollaan ja veljeni olivat jopa tehneet minulle oman biisin! Sanoittaneet ja säveltäneet omankuuloisensa kipaleen. Myös isoveljeni otettiin extempore siihen mukaan. Lopuksi illalla Joutsenprinsessa lauloi vielä You got a Friendin. Minusta nämä tällaiset lahjat ovat niitä parhaimpia, kiitos rakkaat! <3

Tällä hetkellä yritän epätoivoisesti saada kuvia koneelle, onnistumatta siinä... Eli saatte kyllä nähdä kuvat mekostani ja upeasta lakistani!

Post jucundam juventutem

Post molestam senectutem

Nos habebit humus

Nos habebit humus!

Sosiaalinen status

Sain työn!

Pääsen jo ensi viikolla aloittamaan Helsingin Asematunnelin Mäkkärissä. Ei ehkä maailman hohdokkainta, mutta työtä sekin. Ja opiskelijalle työ tarkoittaa palkkaa. Uskon että selviän tuosta paljon kiitettävämmin kuin puhelinmyynnistä...

Mutta asia josta halusin kirjoittaa, oli sosiaalinen asema. Olen pahoillani, kopioin aiheen melkein suoraan Vaeltava Paiserutto -blogista. Mutta aihe on niin mielenkiintoinen, etten voi sivuuttaa jauhamasta siitä itsekin.

Tiedätte että ihmisillä on eri tilanteissa erilaisia asemia? Esimies on työläisen yläpuolella, opettaja oppilaan ja vanhempi lapsensa. Tämä ei tarkoita epätasa-arvoa vaan auktoriteettiä. Että joku on ikään kuin vastuussa toisesta. Totta kai sen voi kääntää negatiiviseksi ja käyttää asemaansa hyödyksi, mutta se on asia erikseen.

Itse yritän aina tutustuttaessa olla jotenkin ihmisten "alapuolella". Annan muiden tehdä selväksi omat sosiaaliset rajansa ja tapansa ja vasta sitten mukaudun niihin ja teen samalla selväksi omani. Muutenkin pyrin olemaan jonkinlainen "alainen" monissa tilanteissa. Silti esimerkiksi rippikoulutyössä sain usein kuulla että olin muiden mielestä isosporukan "johtaja". Eräänlainen kasassapitäjä, joka järjesti asiat ja jota muut seurasivat. Vaikka ikäeroa ei olisi edes ollut (tai vaikka olisin ollut nuoremmasta päästä), asetelma vain kääntyi näin. Itse en siis edes arvannut että muut tunsivat näin! Onneksi se on ollut heidän mielestään luonnollista ja hyvä juttu, eikä niin että olisin huomaamattani oikeasti pomottanut.

Tapasin tässä eräs päivä Sisar vaaleaa ja jopa hän totesi saman! Vaikka olemme läheisiä ystäviä, hän sanoi että tuntee olonsa seurassani jotenkin alemmaksi ja minut fiksummaksi. Itsellä tuli todella syyllinen olo, vaikka hän vakuuttikin että asia vain on näin. En koe olevani kypsempi, en ole fiksumpi (koulussakin aina kaikesta läpi rimaa hipoen, joskus jopa alittaen), en pidempi, en... en mitään. Käytöksenikin on usein jopa keskenkasvuisen tasoa. :'D Matkin pikachua ja kanniskelen mukanani pehmoleluja (joilla on totta kai nimet).

Mikä minussa siis nostaa minut toisten "yläpuolelle"? Esikuvaksi? Tämä on mysteeri, enkä oikein tiedä että pitäisikö sitä lähteä korjaamaan vai ei.

Onko tämä hyvä asia vai ei?

Mä joka päivä töitä teen...

Työnhakua.

Aloitin kesätöihin hakemisen jo tammikuussa. Lähettelin hakemuksia sinne sun tänne ja soittelin joka paikkaan. Annoin äidin ja äidin miehen lukea läpi avoimet hakemukset ja CV:n, ettei varmasti ole mitään turhaa/ tyhmää/ minkä voi ymmärtää väärin.

Hain 56 paikkaan kaiken kaikkiaan. 56!! Vastauksen sain 15 paikasta että et osunut valintamme kohteeksi. 9 ilmoitti että "Jos emme ole vastanneet päivään xx mennessä, et päässyt". Kaksi kutsuivat työhaastatteluun, joista ensimmäinen ei ottanut ja toinen on huomenna, mistä syystä pidän peukkuja pystyssä. Loput eivät vastanneet mitään, kai ajattelivat että hakija tajuaa hiljaisuudesta ettei häntä kaivata, eikä koe että hän on arvoton, eikä ansaitse minkäänlaista huomiota.

Alan tosissaan kyynistyä koko hommaan. Koen että hakijoita ei kohdella oikeudenmukaisesti kun ollaan hiljaa ja vastaamatta. Ymmärrän että joihinkin paikkoihin hakijoita vain on yksinkertaisesti paljon, mutta edes jokin automaattinen viesti olisi parempi. Nyt näin ei saa minkäänlaista kontaktia ja kokee olevansa yhteiskunnalle arvoton.

Olen oikeasti positiivinen ja huomaavainen. Hymyilen ja teen parhaani eikä ketään siltikään kiinnosta, kun ei ole aikaisempaa työkokemusta. Mistä minä sitä sitten revin?

Toivottavasti huomisessa haastattelussa tärppää. Toivon todella.

Voitte sitten tulla tervehtimään minua Mäkkäriin.

Arvostelua

Tekevätkö ihmiset tuota oikeasti??

Pari teini-ikäistä (arvioisin 16-17) kundia huuteli numeroita kaikille ohikulkeville naisille. Skaala taisi olla 0-10 (en jäänyt kuuntelemaan). Olin matkalla Sellon kirjastoon kun nämä sankarit huomasin siinä ulkosalla.

Okei, katson itseni aika suopeaksi näissä jutuissa. Totta kai sitä katselee ihmisiä "sillä silmällä", varsinkin tuossa iässä. Ja kai sekin on joku "riitti" joissakin porukoissa että pitää todistaa hyvä naismakunsa. Mutta suoranainen törkeys ja arvostelu (etenkin toisen kuullen!!) on jotain mitä en voi sietää.

Joskus Espoon keskustassa oli kanssa samanlainen ryhmä. Mutta nämä eivät edes tyytyneet numeroihin vaan heittivät solvauksia jokaisesta ohikulkevasta naisesta (sekä pikkulapsista että eläkeikäisistä), tyyliin: "Paksut sääret", "Kauhee fleda", "mollosilmät"... Itse kun kuljin ohi, sain kommentin "Joku vitun läski Lordi-fani".

Keh, anteeksi?? Okei, Lordi-fani taisi viitata mustaan ja niittipainotteiseen pukeutumiseen. Mutta läski?

Onneksi olen täydellisen tyytyväinen painooni. Minua ei hetkauta tuollaiset, mutta jotakuta muuta voisi hyvinkin. Mietin kauhulla, miten huonon minäkuvan omaava nuori tyttö voisi suoranaisesti romahtaa noiden idioottien heitosta. Ehkä siksi että itse olen ollut joskus sellainen.

Sain Sellolla arvosanaksi seiskan. Pitäisikö olla ylpeä?

Tunnottomuus

Olin tässä vähän aikaa sitten hammaslääkärissä. Totesi että viisaudenhampaiden tulo oli työntänyt erästä hammasta paikoiltaan ja sen viereiset hampaat hanganneet sen rei'ille. Ja ei kun vain repimään se pois kun muukaan ei auttanut.

En pelkää hammaslääkäriä. Minusta on itse asiassa ihan mukavaa istua (tai oikeastaan makoilla) siinä tuolissa. En pidä laitteiden äänistä, ne sattuvat korviin ja saavat näkemään ikävän metallisia värejä. Mutta noin muuten. Yksi asia on silti, mitä INHOAN:

Puudutus.

Jos porataan, sitten porataan. Muttei mitään helkkarin puudutuksia, pitää sitä kipua nyt sen verran kestää! Mutta kun piti kokonainen hammas repäistä, oli tämä toimenpide melkeinpä pakollinen. Ja ei kun vain alaleuka tunnottomaksi! Tämän jälkeen ikävintä ei ollut veren maku, pumpulituppo suussa, valtava mustelma poskessa... ei, kamalinta oli tunnottomuus. Melkein itkin ihan vain sen takia, etten tuntenut mitään kun kokeilin leukaani tai huuliani.

Sen jälkeen saavuin sovitusti takaisin tuoliin kahden viikon päästä. Katsoi että hampaan jättämä kolo oli parantunut hyvin ja päätti paikata toisesta suupielestä kaksi hammasta, yhden ylhäältä ja toisen alhaalta. Minulta kun puuttuu kiille hampaista kokonaan, ne reikiintyvät jatkuvasti vaikka kuinka hyvin pesisi. Tuttua hommaa siis.

Muutos tuli siinä kun hammaslääkäri tuikkasi puudutukset ennen kuin ehdin kieltää. Tajusin asian vasta kun piikki oli jo ikenessä, eli en voinut oikein mitään. Olisinko purrut tätä sormeen tai jotain? Eäh.

Loistavaa. Toinen puudutuskerta siis lyhyen ajan sisällä. Kun operaatioiden jälkeen nousin tuolista, en saanut oikeata silmääni kiinni! En kyennyt liikuttamaan oikeaa suupieltäni ja jopa korvani ja ohimoni olivat tunnottomat. Kieltä en voinut käyttää lähes ollenkaan.

Matkalla kotiin aloin itkemään kamalaa oloa. Kipu on paljon siedettävämpää kun tietää, mitä tapahtuu. Se on luonnollista ja kertoo myös että keho korjaa itseään. Mutta tunnottomuus lamauttaa muutenkin. Se on ällöttävää ja ahdistavaa.

Miksi inhoan tuota oloa niin paljon? HALUANKO tuntea kipua? Luulen että se liittyy pelkooni itsekontrollin menettämisestä. Monen paniikkikohtauksen jälkeen en suostu esimerkiksi juomaan alkoholia mm. siksi että pelkään niin paljon sitä, etten enää hallitsisi itseäni (vaikka tiedän että sitä varten pitäisi juoda vähän enemmänkin). Haluan tietää mitä on meneillään sekä pääkopassani että muualla kehossani. Haluan hallita lihakseni ja kipuni.

Jos seuraavalla kerralla aiotaan puuduttaa uudestaan, otan jonkun pitämään kädestä. Koko loppupäiväksi.

Kuka, mitä, missä?

Miten voi olla niin KUUMA?? Ja vielä Suomessa? Mitä tämä on...

Lueskelin pihalla teologisen pääsykoekirjaa (Heikki Räisänen: Mitä varhaiset kristityt uskoivat) ja oli pakko siirtyä sisälle kun olin sulaa. (Ja ei, asiaan EI vaikuttanut se että päälläni oli musta mekko ja mustat sukkahousut.)

Kirja on mielettömän mielenkiintoinen. Käsittelee aikaa ennen kuin kristinuskosta muotoutui uskonto kaikkine ohjeineen, sääntöineen ja rajoineen. Kaikki lähtee jo juutalaisuuden ja Tooran synnystä, sekä Jerusalemin alueen hallintokiistoista.

Tässä kohtaa minulla on vaikeaa. Minun on lähes mahdotonta hahmottaa paikkoja, rajoja ja karttoja. Menen ihan sekaisin kun puhutaan Galileasta, Juudeasta, Israelista, Nasaretista, Beetlehemistä, Babylonista, Kreikasta, Egyptistä... Hahmotusongelmieni takia on tarpeeksi vaikeaa hahmottaa tämän päivän rajoja, mutta nyt kun vielä kirjassa puhutaan parin tuhannen vuoden takaisista rajoista ja hallitsijoista, menee totaalisesti yli hilseen. Rajat muuttuivat jatkuvasti, kuka hallitsi mitäkin, missä sijaitsi mikäkin ja mikä filosofinen suuntaus levittyi minnekin.

Monet lait ja säädökset riippuivat hallitsijasta ja hallitsijathan vaihtuivat. En pysy perässä, missä oli mitäkin ja milloinkin... Äh, on jo tarpeeksi vaikeaa selittää! Kun tämä on kuitenkin tähdellistä tietoa kun miettii uskonnon lähtökohtia. Missä vaiheessa Roomalainen kulttuuri vaikutti, missä kohtaa jokin ihan muu.

Onneksi seurakuntamme teologi on luvannut auttaa. Katsotaan ensi tiistaina kaikki pahimmat kompastuskivet ja parhaat nippelitiedot.

Suosittelen kyllä kirjaa muillekin! On erittäin uskontotieteellinen, eli ei tarvitse olla "uskova" tai kristitty siitä kiinnostuakseen.

Suhde?

Myönnän tässä suoraan erään asian: olen ihmissuhteissa täysi tampio. Ja etenkin ns. "romanttisissa" suhteissa. En ikinä ymmärrä kun muut puhuvat suhteistaan ja puivat parielämän saloja. En ole romantikko ja tästä syystä minulla on ollut monen monta väittelyäkin aiheesta mm. Maailman ihanimman ruusun kanssa. :'D Minusta esimerkiksi rullaportaissa nuoleskelu on raivostuttavaa... varsinkin kun parit jäävät seisomaan niin, ettei ohi pääse. Eikä siinä tilanteessa kehtaa oikein pyytää väistämäänkään...

Ja sitten nämä säännöt! Voi helkkari, mikä niissä oikein on?? Ensimmäisten treffien jälkeen pitää odottaa kolme päivää ennen kuin tekstaa, muuten on epätoivoinen tai röyhkeä, eksistä ei saa puhua sanaakaan, kolmansilla treffeillä seksiä... mitä näitä nyt onkaan. Pitäisikö näitä tällaisia muka noudattaa? Kiitos mutta ei kiitos.

Voi olla että tämä asenteeni on syy siihen että ehdin täyttää 19, enkä ollut kertaakaan seurustellut. Saati sitten edes suudellut ketään. Mutta mitä sitten kun löytyykin joku?

Alkuun on deittailua, sitten vasta seurustelua, sitten vasta parisuhde. Missä menee raja? Milloin asiasta kuuluu puhua muille? Missä vaihdetaan profiili Facebookissa sinkusta varatuksi? Milloin saa myöntää toiselle ääneen pitävänsä tästä? Kuten sanottu, olen tässä idiootti. Ja kun noihin kuuluisiin "sääntöihin" kuuluu myös, ettei tästä keskustella! Jokaisesta tv-sarjasta on tuttua, miten toinen yrittää udella "missä kohtaa me mennään" ja toinen juoksee melkein kirkuen paikalta.

Tuossa tuo herra on roikkunut joulukuusta asti (miten se kestääkin minua...?) ja silti en monelle ystävälleni ole asiasta puhunut. Samaan aikaan pelottaa, nolottaa ja kuitenkin riemastuttaa. Odotin siihen asti että kutsui minua itse tyttöystäväkseen (eli jo vähän aikaa sitten) mutta silti...

Tyttöystävä? Jotenkin se on kamala sana! Tuntuu kuin minun pitäisi olla ihan toisenlainen istuakseni tuohon rooliin. Kikattaa ja piirrellä sydämiä vihkojen kulmiin. Suuttua joka kerta kun toinen mainitseekin jonkin naisennimen ("Ajatteleksä muita??"). Samaten sana "poikaystävä" kuulostaa leffojen kansikuvapojilta. Mutta jos en käytä noita sanoja, mitä sitten käytän? En tiedä. Nyt vähän apua?

Mutta kai tämän postauksen tarkoitus oli vain ilmoittaa asiasta. Ei ole salaisuus, en vain osaa puhua siitä. Ja tavallaan tuntuu siltä kuin pitäisi pyytää lupa tai jotain (vaikka kirjoitan täällä nimettömänä, enkä mainitse muidenkaan henkilöllisyyksiä).

Saako kertoa muille että pidän sinusta?

Ai niin!

Niin! Ja arvatkaapa, kenen nimi oli tänä keväänä ylioppilaaksi valmistuvien joukossa? :D

Jei! <3 Saan lakin ja hyvällä tuurilla jopa pari kukkasta.<3<3

Säästin kuluissa ja pyysin Arielia kuvaamaan ylioppilaskuvani. Kunhan saadaan aikaa järjestetyksi, tulee kuvista varmasti hienoja. Paljon parempi kuin joku studiossa näpsäisty, nyt voidaan yhdessä pohtia taustaa myöten kaikki. Meiltä löytyy läheltä metsää, kalliota, nurmea, peltoa, leikkipuistoa... Katsoo nyt, mitä maestro itse sanoo. :)

Kaavasta poiketen ylppärimekkonikaan ei ole musta... ;)

Uskontoni; mihin uskon/ en usko, osa 2

Noniin! Kiitos kärsivällisyydestä. Nyt vastaan vihdoin Ellanen94:n kysymyksiin ja tarkennuspyyntöihin

edellisen osan kommenteista.

Mua kiinnostaa tietää, miksi jumalalla on sun mielestä nimenomaan persoona.

Koska meilläkin on. Jokaisella luodulla on olevaisuus, miksei itse Luojallakin sitten? Haluan myös ajatella että joku on tehnyt esim. luonnosta ihan tarkoituksella ja tietoisesti niin kauniin kuin se nyt on. :) Ei ainoastaan käytännöllisen, vaan myös puhtaasti esteettisen. Lisäksi Kirjuri vastasi edellisen postauksen kommenteissa tähän kysymykseen hyvinkin tyhjentävästi.

Onko elämä sun mielestä lineaarista kuten esim. kristinuskon mukaan, vai ns. jatkuva kehä?

Vähän sekä että, mutta enemmän lineaarista. On alku ja loppu, mutta silti jonkinlaista kiertoa, kuten lapsen syntyminen vanhemmasta. Ikään kuin veteen "piirrettäessä" suoraa viivaa, onkin tuloksena monta pyörrettä. Mutta itse uskon että on ns. "alku" ja "loppu", en vain tiedä mitä ne ovat.

Kiinnostaisi sun mielipide Jeesuksesta.

Oho! Jeesusta en maininnutkaan edellisessä postauksessa! Mutta tälle on syy: yhdistin sen jotenkin automaattisesti Jumalaan ja jumalkuvaani. Ehkä tämä jo kertoo vähän? Minusta on täysin mahdollista (ehkä jopa todennäköistä) että Jumala voi astua maan päälle ihmisten sekaan meidän kaltaisenamme. Ja että onkin tehnyt sen. Miksi? Jotta uskoisimme ja pystyisimme hahmottamaan edes pienen osan Hänestä. Ja vaikka Jeesus ei olisikaan nyt ollut yhtään "jumalallinen", ihan helkkarin fiksu kuitenkin oli! Minusta on hyvinkin miellyttävää seurata hänen ohjastustaan.

Mainitsitkin, että Raamattu on aikansa näköinen, ja siellä on siksi niin paljon hyväksyttyä julmuutta ja epäkohtia. Mihin vetää raja, että mikä on sitä oikeaa sanomaa ja mikä ei?

Voi ei, pahoja kysymyksiä heität... Minusta kyllä kaikki on ns. "oikeaa sanomaa". Mutta kirjallisesti? Ei. Kuten aikaisemmin kirjoitin, esimerkiksi sääntö naisen kihlauksesta raiskauksen jälkeen kuulostaa aivan kamalalta! Mutta jos silloin oltaisiin neuvottu että "nainen on miehen veroinen", ei sitä olisi kukaan kuunnellut. Eli sanoma tämän kohdan takana on: Naisella on arvo ja tätä tulee suojella. Nykypäivänä tuo arvo käsitetään eri tavalla ja meidän pitää noudattaa tätä, eikä jämähtää tottelemaan jokaista sääntöä kirjaimellisesti. Totta kai on kohtia, jotka menevät minullakin yli hilseen... mutta se on kai itsestäänselvää, niin isosta kirjasta on kyse. :)

Pakko vielä vaatia selvennöstä tuosta Luonto ja eläimet-kohdasta. Koska oon antispesisti(tai pyrin olemaan), vaadin tottakai aina perusteluja ihmisen erottamiseen muusta luonnosta ja eläimistä. Miksi ihminen on "oma juttunsa", ja mitä ominaisuuksia sillä on, joita millään muilla eläimillä ei olisi? Tai tottakai ihmiset on omasta mielestään tosi erityisiä ja muut eläimet on itestään tietty samaa mieltä:D Jotenki vaan tuntuu epäreilulta niien muiden puolesta, kun ne laittaan vaa samaan eläinpoppooseen joka on ns. ihmisen alapuolella. Mitähän kettuki sanois (:D) jos sille valkenis, et se on meiän mielestä samaa porukkaa niiden jänöjen kaa, jotka on kuitenkin sen ruokaa? :p

Oli pakko jättää tämä kysymys sellaisenaan kuin sen kirjoitit, aihe on sinulle tärkeä ja siksi haluan vastata perusteellisesti. Miksi siis ihminen on oma juttunsa? Koska viisaus. Ei, ei siksi että ihminen olisi viisas, päinvastoin! Ihminen on luomakunnan tyhmin olento, olemme tuhonneet niin paljon vailla aietta korjata. Meiltä puuttuu viisaus selvitä, viisaus olla. Ihmisellä ei ole mitään hajua elämänsä tarkoituksesta, eläimillä taas selkeästi on. Niitä ei kiinnosta pohtia elämän sääntöjä, ne ovat ihan selkeät. Me taas tarvitsemme vaikka mitä lakeja, rajoituksia ja sopimuksia että pysymme olemassa.

Siksi katson että eläimet ovat osa Jumalaa. Osa Jumalaa ja tämän viisautta. Ne rakentuvat kauneudesta, viisaudesta ja elämän tarkoituksesta ja me... mistä me rakennumme? Emme tiedä.

Viimeinen kysymys: onko nk. jumala luonut maailman, ja onko se luonut sen ihmistä varten? Onko ihminen siis jumalan lopullinen tarkoitus?

Onko Jumala luonut maailman? On. Rakentanut miljoonia vuosia (nyt joku fiksu voisi heittää tarkan ajan) ja valmistellut meitä kaikkia.

Onko Jumala luonut maailman ihmistä varten? Onko ihminen Jumalan lopullinen tarkoitus? Tähän vastaan neljällä hyvin tarkkaan valitulla sanalla:

Helkkaristako minä sen tietäisin! :'D

Uskontoni; mihin uskon/ en usko

Uskonto. Voiko olla vaikeampaa aihetta kirjoittaa? Ei löydy sanoja eikä "todisteita" ja koko ajan pelkää että joku suuttuu. Siksi painotankin nyt heti alkuun:

Pyrkimys EI ole käännyttää ketään tai tuputtaa omia mielipiteitäni! Saa olla eri mieltä, saa keskustella, mutta kuten en itse halua tuputtaa omia uskomuksiani, en halua että minulle tuputetaan muiden uskomuksia. Jos ei aihe kiinnosta, eipä tarvitse lukeakaan.

No niin. Alkuragetukset on hoidettu alta pois ja voin aloittaa. :D Ajattelin jaotella tekstin eri "osioihin", joista voi selata sen, mikä kiinnostaa.

1. Jumala
Ajattelen että maailman on luonut ja maailmaa ylläpitää persoonan ja viisauden omaava voima, jota voi Jumalaksi kutsua. Samalla ajattelen että jumalakuva on yhtenevä eri uskonnoissa, kutsui sitä sitten Allahiksi, Jumalaksi, Jahveksi, Krishnaksi, Jehovaksi... nimityksiä on monia. Jokainen eroaa vähän toisistaan, mutta uskon sen johtuvan siitä yksinkertaisesta seikasta, että aihe on liian iso vangittavaksi yhden näkemyksen sisään. Näemme vain murto-osan, eikä ihmisen kapasiteetti riitä enempään. Vaikka "yhdistelisikin" näkemyksiä, monia osia tippuu ulos. Siksi näen että paras on siis "keskittyä" siihen, minkä kokee itse oikeaksi, vaikka onkin mitä parhainta tutustua muidenkin näkökulmiin.

2. Raamattu
Täällä on varmasti käynyt selväksi että kristillisessä seurakunnassahan minä heilun. Ja kristittyjen pyhä kirja on Raamattu, mihin aika lailla kaikki pohjaa. Itselleni oma rippiraamattuni on todella arvokas; se on täynnä merkintöjä, muistiinpanoja, terveisiä ja kirjanmerkkeinä toimivia läpysköitä.
Uskon että kirjaa on tulkittava laajemmalti kuin pelkästään yksityiskohtia lukemalla. Jos poimii vain yksittäisiä jakeita, kirjalla pystyy vastustamaan melkein ketä ja mitä vain. Mutta jos ottaa asiaksi lukea kokonaisuutena, se julistaa rakkautta ja hyväksymistä.
Monia kauhistuttaa vanhan testamentin kohdat, joissa esim. naista kohdellaan nykypäivän valossa kaltoin. Muunmuassa naisella on hinta ja jos mies raiskaa neitsyen, miehen on kihlattava tämä. Mutta kirjan konteksti on huomioitava! Tuohon aikaan naisella EI OLLUT monessakaan yhteisössä arvoa ollenkaan. Eli oli käänteentekevää antaa naiselle edes jonkinlainen arvo. Uskon että jos oltaisiin tuolloin julistettu että nainen on yhtä arvokas kuin mies, koko juttu olisi unohdettu. Siksi tuolloin vähän "lievempi" lähestyminen ja tänä päivänä kun aika on otollisempi, voimme kehittää sitä. Ja jos nainen raiskattiin, hän menetti koko elämänsä ja tulevaisuutensa. Siksi oli siis naiselle hyvä että hän sai miehen... vaikka huonon.

3. Rukoilu
Uskon ajatuksen voimaan. Uskon että jos ajattelee tarpeeksi hyvää, sillä on vaikutuksensa. Olkoonkin rukoilua tai ei. Itselleni tämä kristillinen rukoilu kädet ristissä isämeitää on jotenkin... vieras ja outo. En osaa sitä, mutta hoidankin sitten sen omalla tavallani. Turvaan musiikkiin ja sen viesteihin. Monista lauluista löytyy pyyntöjä, anteeksipyytämistä, iloitsemista, kiitosta... pitää vain löytää tilanteeseen sopiva biisi ja uppoutua siihen sydämellään. Ei tarvitse edes sanoja, mm. Walking with happiness ja If only you knew the rain ovat aivan täydellisiä eri tilanteisiin.

4. Luonto ja eläimet
Minusta luonto sisältää valtavan paljon viisautta. Vasta tänä päivänä erilaisiin tieteellisiin keksintöihin on alettu ottaa mallia luonnon mekanismeista, jotka ovat toimineet moitteettomasti miljoonia vuosia. Eli vaikka näkökantani ihmisyyteen onkin aika kristillinen siinä suhteessa että näen ihmisen jotenkin... omana asianaan. Että ihminen on jotenkin erityisessä asemassa, en väitä että luonto ja eläinkunta olisivat jotenkin vähä-arvoisempia. Ihmisellä on vastuu ympäristöstään, mutta samalla voi oppia siltä todella paljon. Luonto on vain osa sitä Jumalan viisautta, joka meitä ympäröi.

5. Enkelit
Vaikka uskoni kaikkeen muuhun on heittelehtinyt laidasta laitaan, enkeleihin olen aina uskonut. Ne ovat sulassa sovussa kaiken muun katsantoni kanssa.
Ihmisellä on yhden päivän aikana ainakin miljoona tilasuutta kuolla tai satuttaa itsensä vakavasti. Voimme kompastua ja lyödä päämme, joutua auto-onnettomuuteen, tukehtua, tippua, jokin laite voi olla epäkunnossa... Ihan oikeasti, joka sekunti voisit olla kuoleman oma. Silti selviämme päivistämme, enkä kykene uskomaan että se olisi mahdollista ilman suojelua ja avustusta enkeleiltä.

6. Sielu
Samalla tavalla kuin enkelit, sielutkin ovat melko erottamaton osa ajatusmaailmaani. Jotenkin... totta KAI meillä on kaikilla sielu? Jos olisimme vain biologinen kasa alkuaineita ja soluja, en usko että meillä olisi tämänkaltaista tietoisuutta, kykyjä... kaikkea. Itse en vain kykene uskomaan näin.

7. Haamut, henget, keijut...
Uskon. Ja kaikkiin noihin kolmeen. Syitä en oikein osaa selittää... en vain osaa, olen pahoillani. Keskusteleminen aiheesta on niin paljon helpompaa, nyt vain ilmoitan että kyllä.



En nyt keksi enempää tähän hätään. :) Jos keksitte jotain muuta, uuden alaotsikon tai jotain selvennettävää, lisään tekstiä mielelläni. Ilmoitatte vain kommentteihin että mitä haluatte tietää lisää.

Näkymätön Ninni

Kuka teki aina niin kuin tahdoit?

Kuka näki aina sinussa vain hyvää?

Kuka jaksoi kuunnella?

Olin olematon niin kuin tahdoit

Olin takanasi pienenä

surkeana

näkymättömänä

jotta sinä näkyisit paremmin

Kuka kantoi tiukuaan, jotta tiesit aina, missä kulkee?

Kuka ei valittanut sinulle?

Kuka ei koskaan suuttunut?

Näkymättömissä kasvoin ihmiseksi

Kokonaiseksi

eheäksi

tuntevaksi

jolla on oma tahto ja oma elämä

Kuka suuttui minulle siitä?

Kuka minut siitä hyvästä hylkäsi?

Kuka työnsi minut hyiseen mereen?

En enää osannut olla näkymätön

Vaikka edelleen rakastin sinua

kunnioitin

pidin täydellisenä

kohotin käteni sinua kohti

Nyt sinä olet ainoa, joka ei minua näe

Tähkäpää, Tähkäpää, laske hiuksesi

Nyt on taas jokin lyhyeksileikkaamisen aikakausi. Vähän aikaa sitten oli muotia värjätä hiukset punaiseksi, nyt vedetään siili. Ja yllättävän moni tuskailee sen kanssa että uskaltaako leikata.

Itse olen kokeillut yhtä sun toista hiuskuontaloa ja olen tästä ehkä jopa ylpeä! Väriä on ollut punaista, pinkkiä, vihreää, mustaa, kultaista, brunettea... Ja pituus on vaihdellut laidasta laitaan. Koen että hiukset ovat uusiutuva luonnonvara, niillä saa leikkiä! Jos ei miellytä, yllättävän nopeasti ne kasvavat takaisin entiseen mittaansa. :) Minulla rajoite on tosin ollut kihara hiuslaatu; kaikki haluamani suorat leikkaukset ja piikikkäät kampaukset eivät vain toimi.

Muistan kun leikkasin hiukset lyhyiksi. Tai siis leikkautin. Kampaaja leikkasi sen hetken muodin mukaisesti "kattilamallin" eli nätimpi nimitys potalle. Vihasin suoraa linjaa, mutta muuten olin tyytyväinen. Pukeuduin tuolloin jo mustaan, mutta tuossa kuvassa poseerasin kampaajan mainosta varten ja minut oli puettu retrovaatteisiin. :'D

 Ah, muistoja! Kuva on siis omalta rippileiriltäni. Kun tuo lyhyt tukka kasvoi muodostaan ulos, lopputulos muistutti aina vain enemmän pottaa. Olin tehnyt sopimuksen pukeutua koko kesän muuhun kuin mustaan ja melkein heti riparin jälkeen lensivät vaaleat vaatteet pois kaapista, tunsin oloni niin epämukavaksi. Moni ei meinaa tunnistaa minua kuvasta, olen nykyään niin erinäköinen... :D

 Sitten annoinkin hiusten kasvaa ja värjäsin mustaksi. Tai sitä ennen oli oikeastaan mustat hiukset pinkillä raidalla, mutta siitä en löytänyt yhtäkään kuvaa. :( Pisimmillään hiukset kasvoivat 20cm alle olkapäitten, ne tosin näyttivät lyhyemmiltä kiharuuden takia.

 Sitten tapahtuikin jotain hyvin mystistä! :D Halusin rastoja kovasti, mutta kun en niitä saanut, leikkasin kapinapäissäni hiukset kokonaan veks! En tajunnut että meillä olisi ollut ihan trimmeri, joten vedin keittiösaksilla ja säärihöylällä. Pää oli vähän naarmuilla sen jälkeen...

Tuo oli vielä sitä aikaa kun nypin kulmat tuollaisiksi viiruiksi. Nykyään hämmästelen tuota... Näytti ihan kamalalta. :'D Varsinkin hiuksettomuuteen yhdistettynä näyttää ihan syöpäpotilaalta.

 Eipä tästä muuta kommentoitavaa kuin että hiukset alkoivat kasvaa siiliksi. Ja moni hämmentyi saadessaan tietää, etten ole oikeasti blondi. Miksi kaikki aina luulevat minua blondiksi...?

 Wanhat tanssit! Hiukset kasvoivat hiukan ja ne värjättiin vaaleiksi. Kampaaja sekoitti kultaista ja hopeista hiusväriä, saaden aikaan ihanan sävyn.~ En vain osaa itse olla kovin lämpimän hiusvärin kanssa, siksi en siinä pysynyt. Mutta värinä oli hyvin kaunis. :) (Parini henkilöllisyys salattu) (Ihanaa oli kun wanhoissa sain kommentin: "Sä näytät ihan Marilyn Mansonilta...! Eiku Monroelta!!")

 Värsjäsin Tulisielun avustuksella hiukset pinkki-liilaksi. 2/3 liilaa, 1/3 pinkkiä. Väsyin jo viikon jälkeen siihen että väriä piti lisätä parin päivän välein kun se ei pysynyt. Mutta oli ihan hauska kokeilu tämä. :) (Tällä kertaa minulle sanottiin että näytin ihan Bon Jovilta...)

 Sitten käskin äitiä ajamaan keesin. :D Väriksi valiutui tuttu ja turvallinen musta ja pidin irokeesiä yleensä tuollaisella heiton tapaisella. En jaksanut nostaa sitä ihan ylös asti (you know...?). Jotenkin hämmentävää että yksi parhaista minusta otetuista kuvista on otettu kaupassa. :'D

 Keesiin kiinnitin ne kauan kaipaamani rastat! Ja ai että olin onnellinen, pitäähän jokaisella wannabe-kuutilla olla ainakin kerran elämässään kunnon kuiturastat. :'D Pidin niitä yleensä tuollaisella korkealla ponnarilla.

Rastat lähtivät, hiukset kasvoivat ja eräänä päivänä pistin äidin ja Sisar vaalean kiinnittämään uudet kuidut hiuksiini, tällä kertaa musta-vihreänä versiona ja pikkuletteinä. Siinä meni vaikka kuinka monta tuntia, mutta hyvältä näytti. Moni kysyi, olivatko ne oikeat hiukseni. :D

Nyt on taas tavallinen tukka. Musta ja vähän olkapäiden yli ulottuva kuontaloni melkein huutaa jotain uutta, mutta ajattelin jättää sen rauhaan edes päättäreihin asti. Saas nähdä, mitä sitten keksin. :)

Let it go, let it go...

Näin todella outoa unta ja jäin pohtimaan, olenko lukenut liikaa satuja...?

Unessa elin elämää pienenä eläimenä, olin välillä rotta ja välillä sammakko, se vähän vaihteli. Minun piti äkkiä saada muutettua itseni ihmiseksi, jotta pääsisin naimisiin (mitä...???). Talvi saapui ja tarvoin hirveissä nietoksissa, seuraten outoa pororyhmää. Ei mitään hajua, miksi seurasin poroja. Siinä oli jokin hieno pointti, jota en nyt vain muista. :'D

Jossain vaiheessa saavuin johonkin mökkiin ja olinkin ihminen, mutta uni oli vähän vaihtunut. Ongelma ei ollutkaan ihmiseksi muuttuminen vaan se, että en HALUNNUT naimisiin. Pakenin, että en joutuisi omiin hääjuhliini. Istuin mökissä, mihin yhtäkkiä hyökkäsi joku outo poliisiarmeija ja piilouduin takkaan, jossa oli tuli. Istuin liekkien takana, eikä minua nähty.

Kun joukot olivat lähteneet (kuka oikeasti haluaisi noin kiihkeasti kanssani naimisiin??), jatkoin pakenemista lumihangessa. Jostakin syystä kannoin sellaista tuulikelloa, tiedätte...? Sellainen, mistä roikkuu niitä putkia. Se hohti vienosti haaleansinisenä ja siinä oli hiutaleitten kuvia. Jokin siinä oli että kun se soittaisi juuri tietyn sävelen, olisin turvassa ja jos se soittaisi jonkin toisen sävelen, olisin vaarassa. Hukutin sen kuitenkin ja menin etsimään sitä järvestä.

Lähdin sukeltamaan järveen etsimään sitä tuulikelloa. Mutta kun rupesi pimenemään, tiesin että etsinnät piti lopettaa. Juttu oli että järvessä ei pimeän tultua näe mitään. Mutta kun nousin pintaan, se olikin jäässä! En päässyt pois ja olin ihan paniikissa...

Kunnes heräsin.

Haluaako joku unitulkitsija ryhtyä toimeen? :'D

"The true sign of intelligence is not knowledge but imagination" -Albert Einstein

Huh!

Tähän mennessä on ollut äidinkielen molemmat yo-kokeet, englannin kuuntelu ja uskonnon koe. Ja olen jo täysin puhki.

Ei siinä, aiheet ovat olleet yllättävänkin mielenkiintoisia. Etenkin äidinkielen esseekokeessa oli Kjell Westön teksti nimeltään Mitä meistä jää jäljelle?, joka käsitteli modernin ajan tietopankkeja ja niiden katoavaisuutta. Tänään uskonnossa oli paljon vertailua eri uskontojen välillä, esim. kysymys Buddhan ja Jeesuksen oppien eroista ja yhtäläisyyksistä.

Vielä on siis jäljellä englannin kirjallinen osuus ja psykologian uusinta (jos joku ei muista, onnistuin pyörtymään syksyn kokeessa ja tästä syystä reputin). Nytkin meinaan nukahtaa pystyyn, mutta tässä sitä pönötetään koneen ääressä. Kun kerran olen hereillä, voisin opiskellakin! No ei sitten.

Uskonnon kokeesta tuli mieleen että pitäisi niitä pääsykokeitakin vähitellen tutkia. Mm. teologiseen pitäisi kokonainen kirja lukea. Juttelin myös parin kaverin kanssa, josko käytäisiin vierailulla parissa uskonnollisessa yhteisössä. Voitaisiin etukäteen ottaa yhteyttä esim. synagogaan kun en sinne kouluryhmän kanssa päässyt. Pitäisi varmaan myös opettajan kanssa jutella, olisiko tällä ehdotuksia. Saa täälläkin ehdotella paikkoja ja tulla matkaseuraksi, miksei oppaaksikin! Täytyy vain aikataulut suunnitella erityisen tarkasti. Lahjoitin äidille naistenpäivälahjaksi stand up -keikkaliput kun sattui kaverin synttärijuhlat päälle. Mutta eipä hätiä, pääsen itse toiseen esitykseen. :)

Satakieli kiittää, kumartaa ja käy nukkumaan. Sammun ihan kohta pää tähän näppäimistön päälle.

Tämän hetken fiiliksiä ja kutsu taiteeseen

Vuodatin viime viestiin huolia jatko-opinnoista ja sain todella paljon kannustusta, sekä kommenteissa että muuta reittiä ja kiitän siitä. <3 Seuraan omaa motivaatiotani ja omia haaveitani, mutten halua repäistä liikaa. Ihan ettei jo nyt hauras itsetuntoni murene ihan tomuksi.

Hain siis teologiseen papin uraa varten ja kolmeen työväenopistoon näyttelijäntyön opintoihin. Tuntuu siltä että jos saisinkin hyväksynnän sekä teologiseen että johonkin noista työväenopistosta, päätöksestä tulisi vaikea. Oikeasti vaikea. Vaikka tuntuukin siltä, ettei yksikään valinta olisi väärä tai huonompi kuin muut... Mutta voihan yliopistoissa aloitusta lykätä vuodella, jos on siihen hyvä syy?

Vaikka turha sitä on kai kiirehtiä hyväksyntöihin asti, vielä on yo-kirjoituksetkin edessä. :) Selviän ensin niistä.

Mutta oli tässä muutakin. Kesällä olisi tarkoitus aloittaa erikoinen taideprojekti suurella porukalla. Ideana on monille tuttujen tarot-korttien kuvitus valokuvataiteella.

Idea lähti parin kaverin kanssa siitä että omat kuvat olisivat loistavia kyseisiin kortteihin. Viestisivät todella paljon ja olisivat muistettavia. Tästä syystä keräämme innokkaita erilaisiin tehtäviin. Luvassa ei siis ole palkkaa tai mitään, ihan vain hauskanpitoa. :) Haluamme malleja, kuvaajia ja kuvankäsittelyohjelmien taitajia, sekä piirtäjiä minor-arcana -kortteja varten (sauvat, miekat...).

Ei tietoa, saammeko kuvia korteiksi asti, pääpainona on hauska askartelu. Projekti alkaisi kesän maissa ja saa jatkua vaikka pari vuotta (jos vaikka haluaa sekä kesä- että talvikuvia) ja mukaan saa tulla tutut ja tuntemattomat. Itse lupauduin toimimaan yhteyshenkilönä.

Levitä sanaa eri blogeihin ja sivustoille että saadaan innokkaita mukaan. :)

Vielä tiivistettynä.

Ei säännöllisiä kokoontumisia, jokainen toimii oman aikataulun mukaan.
Luovuus ja hauskanpito tärkeintä.
Ei tarvitse olla "magikkaan suuntautunut".
Tarvitaan osaajia eri osa-alueilta: malleja, kuvaajia, maskeeraajia, puvustajia, kuvanmuokkaajia, piirtäjiä...
EI tarvitse olla ammattilainen tai edes hyvä.
Ota yhteyttä minuun, jos kiinnostuit. Joko tämän blogin kautta tai sähköpostitse: a.nightingale@windowslive.com 

Jatko-opinnot

Pitäisi jo tietää, mitä haluaa. Mihin pyrkii ja mihin tähtää. Mitä osaa jo ja mitä pitää kehittää.
Nyt alkavat jatko-opintoihin haut ja olen jo hermoraunio. Meillä kotona on ainainen kiistakapula se, että mihin haen. Jo lukioon haettaessa minua painostettiin Sibeliukseen ja Kallioon, vaikka tiesin ettei minulla ollut tarvittavia taitoja. Koko juttu oli painajaismainen ja ahdistava, eikä kotona voinut puhua siitä. Jos puhui, vastaus oli että "Kyllä sä pääset". No en päässyt. Ja ahdistaa se että edes hain.

Olen täydellisen onnellinen nykyisestä lukiostani ja koen, etten parempaan olisi voinut päätyä. Eli olisin mielelläni laittanut sen hauissa ykkösvalinnaksi... mutta ei. Piti laittaa arvostetut lukiot erikoislinjoilla, koska "perhe uskoo minuun". Itsetuntoni ei kestänyt sitä että en päässyt kumpaankaan, vaikken oikeasti halunnutkaan. Alisuoritin osaksi tahallani, osaksi paineesta.

Nyt minut halutaan Teakkiin, Helsingin teatterikorkeaan. Päätin jo yli vuosi sitten että jos päädyn opiskelemaan näyttelijäksi, teen sen työväenopiston kautta. Kokemuspohjani teatterista on OLEMATON. Olen ollut ilmaisutaidon kursseilla ja siihen se jääkin. En osaa mitään muuta. Siksi suunnitelma on se, että vuodeksi Kauniaisten tai Kallion työväenakatemiaan ja siitä sitten vasta hakisin Teakkiin. Siis jos pääsisin edes noihin edellisiin. Mutta vuodessa saisi juurikin sitä kokemuspohjaa pelkän motivaation lisäksi.

Jos ei tie viekään Kauniaisiin tai Kallioon, teologiseen ainakin pyrin. Vasta viime vuoden aikana on muotoutunut täydellinen usko siitä että se olisi minulle sopiva paikka. Ajatus siitä on lujittunut ja motivaatio kasvanut... jopa luottamus omiin kykyihini. Olen monelle sanonutkin että yritän sinne tosissani.

Mutta ei. Eilen äiti tyrkkäsi käteeni Teatterikorkean tietopaperit tämän vuoden hauista ja tehtävistä. Tiedän, etten kykene niihin. Tiedän, että luotto omaan itseeni ei riitä niihin. En halua hakea sinne nyt, etten joudu pettymään omaan itseeni niin, etten seuraavana vuotenakaan uskalla yrittää. Itsetuntoni on nimittäin jo nyt niin alhaalla kuin vain voi olla.

Ja sitä paitsi tehtävien pitäisi olla jo nyt tehty, tai edes yli puolessa välissä. Hirveä määrä tekstiä pitäisi lähettää haun yhteydessä, alkaen elämäkerrasta ja päättyen teatterikäyntiin ja sen analysoimiseen. Minulla on nyt paljon muutakin tekemistä! Esimerkiksi kesätyöhaku, ylioppilaskirjoitukset ja kaikki tunnesotku, jonka keskellä yritän tällä hetkellä selvitä!

Ahdistaa, itkettää ja lannistaa. Jos jäisin vain lukioon vielä pariksi vuodeksi?

Bloggari-haaste

Nappasimpa netin syövereistä tämän bloggari-haasteen. :) Hauska kokeilla!

Idea on laittaa jokaiseen kohtaan joku bloggari, jota seuraat tai joka muuten vain tulee mieleen. Ei eteenpäin haastamista.

- Joku, jonka kanssa haluaisit tavata kahvilla:
Helppo! Ehdottomasti Stalkkeri.

- Joku, jonka elämänkerran haluaisit lukea:
Aika paha... Haluaisin lukea aika monia... mutta sanotaan nyt  Aconitum, koska hän kirjoittaa niin mielenkiintoisesti. :3

- Joku, jonka voisit antaa suunnitella vaatteesi:
Olen aina ihaillut ShaDowin itsetehtyjä vaatteita... katsokaa! Ei uskoisi että ei kaupasta ole.

- Joku, jonka naapuriin voisit muuttaa:
Laitetaanpa tähän Rouva K. Varmaan ravaisin teellä ihan riesaksi asti. :'D

- Joku, joka muistuttaa eniten sinua:
Ei kyllä kukaan... en seuraisi minä2:n blogia. Olisi aika creepyä. O.o

- Joku, jolta voisit ottaa pari oppituntia:
Sir Roi. Tahtoisin oppia tekemään samanlaisia koruja.

- Joku, jonka kanssa voisit juhlia kunnolla:
Ömmömmömm... Lakshmi!

- Joku julkkis, jonka blogia seuraat:
En seuraa yhtäkään julkkisblogia... olenko outo? :(

- Ja vielä hyvännäköisin bloggaaja!
Kaikki!



Anteeksi ystäville, en nyt laittanut teidän blogejanne. Tiedätte, että sopisitte melkein kaikkiin näistä. :3

Terveisiä laskettelurinteiltä!

Anteeksi totaalinen katoamiseni. Ensin olin väsynyt koulutöiden ja lukemisien takia ja sitten olikin lähtö hiihtolomarippikouluun pohjoiseen. Leirin jälkeen olin suoraan sanottuna kuolemanväsynyt! Oli siinäkin viikko!

Leiriläisissä ei sinänsä ollut valittamista... ollenkaan! Ihanaa porukkaa, suloisia ihmisiä. Olivat reippaasti ja positiivisesti mukana kaikessa ja jaksoivat ahkerasti. Yövalvojana arvostin sitä että menivät ajoissa nukkumaan.

Ongelmia alkoi syntyä kun yksi tyttö loukkasi päänsä rinteessä (oli siis lasketteluripari). Ensin oli ihan hyvässä kunnossa mutta keskellä yötä soiteltiin jo ambulanssia koska alkoi oksentaminen ja kivut. Kaiken kaikkiaan soitettiin hänelle leirin aikana kolme kertaa ambulanssi.

Sitten eräs jätkistä hyppäsi hissistä alas lumilaudalla ja rinteiden henkilökunta takavarikoi häneltä kortin. Tämä saatiin kuitenkin selvitettyä... ja sitten hän loukkasikin kätensä ja ajettiin itse bussilla sairaalaan. Murtunut luu.

Puhumattakaan suhdekiemuroista! En jaksa nyt edes pureutua sen syvällisemmin siihen, kuka oli ihastunut kehenkin mutta sanonpa että meno oli kuin Kauniissa ja Rohkeissa... Koko ajan joku tunnusti jollekin palavaa rakkauttaan ja joku toinen sai pakkeja ja kolmas ei uskaltanut kertoa ihastumisestaan... Mentiin itsekin ihan sekaisin siitä että kukas nyt oli kenenkin perässä. Luulen että tämä suhdedraama oli se väsyttävin osa.... eikä vähiten meille työntekijöille.

Pastoriamme siteeratakseni: Voi nuorta lempeä.